Jäätietä Hailuotoon

Hailuoto on Perämeren suurin saari Oulun edustalla ja Pohjois-Pohjanmaan pienin kunta, jossa on asukkaita noin 950. Hailuoto on Perämerellä ainoa pysyvästi asutettu saari, jonne ei ole kiinteää kulkuyhteyttä. Saarelle kuljetaan ympäri vuoden lautoilla ja talvisin, säästä riippuen, saareen kulkee 10 km pitkä jäätie. Saareen on suunnitteilla silta ja siltahankkeelle on olemassa jo lupakin, mutta jokin valitus siitä on tällä hetkellä meneillään.

Olen asunut Oulussa yli 20 vuotta ja olen käynyt Hailuodossa useita kertoja, mutta aina myöhään keväällä tai kesällä. Nyt päätettiin perheen kanssa käydä ihastelemassa talvista saarimaisemaa ja ennen kaikkea ajamassa jäätietä. Ei muuta kuin evästä reppuun, porukka autoon ja menoksi.

Keli olosuhteet olivat kerrassaan loistavat, sillä luvassa oli nollakeli, tuulta ei juuri nimeksikään ja aurinkokin kurkisteli välistä pilviverhon takaa. Yhden kerran olimme jo tänä talvena siirtäneet retkeä kovan tuulen vuoksi.

Jäätie aukesi tänä vuonna kahden vuoden tauon jälkeen helmikuun alkupuolella ja saareen tapahtui sinä viikonloppuna suorastaan yleisöryntäys, mutta nyt oli meno melko rauhallista ja liikennettä kohtuullisesti.

Jäätiellä on voimassa normaalit liikennesäännöt. Ajonopeus 50 km/h, ei saa pysähtyä tielle, ei saa ohittaa tiellä, muihin autoilijoihin on pidettävä 50 metrin turvaväli ja ajoneuvon paino alle 3500kg. Näillä säännöillä jäätiellä on turvallista ajella. Jään paksuutta seurataan jatkuvasti ja sen on oltava joka kohdasta vähintään 40 cm.

Ja kyllä, jäätiellä ajaminen oli hieno kokemus. Joka puolella ympärillä huikaisevan valkoista ja avaraa. Välistä oli vaikea erottaa missä kohtaa luminen maisema ja taivas kohtaa. Auton alla on vain jäinen Perämeri. Tien oikealla puolella näköyhteyden päässä kulki omaa uraansa keltainen autoalautta saareen.

Jäätieltä kuvattu Hailuodon lautta, joka liikennöi ympäri vuoden.

Tie oli kohtuullisen hyvässä kunnossa, mutta paikoitellen tien reunassa oli jonkin verran vettä ja ajoura vähän rypyläinen.

Hailuotoon saavuttamme ajoimme koko saaren päästä päähän johtavaa Luovontietä Marjaniemeen, joka sijaitsee lauttarannasta noin 30 km päässä.

Marjaniemen majakka on toistaiseksi suljettu yleisöltä johtuen koronatilanteesta.

Marjaniemestä löytyy ainakin Marjaniemen majakka, kesäisin upeat dyynien muodostamat hiekkarannat, kalastajakylä punaisine pikkuruisine mökkeineen, Luotsihotelli, Majakkapiha eli venesatama ja karavaanareille matkaparkki, Perämeren tutkimusasema ja luotsisema. Hailuodosta ja sen historiasta voit lukea lisää tästä linkistä.

Venesataman ja karavaanareiden käytössä olevat tilat.

Jäällä oli helppo kävellä muiden tallaamia polkuja.

Päätimme jo etukäteen, ettei reissulla ole tarkoitus paistaa makkaraa, vaan syödään muunlaisia eväitä. Hyvä evästelypaikka löytyi sattumalta merenjäältä. Lähdimme kävelemaan parkkipaikalta jonkun muun kulkemaa uraa pienten punaisten mökkien välissä ja päädyimme sitä kautta lumiselle pitkospuupolulle ja merelle. Kauempaa näkyi iso möhkäle jäällä, joya kohti suunnistimme. Jos jään alla ei ollut kiveä, niin sitten se oli talven aikana muodostunut iso jäälohkare. Oiva taukopaikka eväiden syömiselle, kiipeilylle ja mäenlaskulle.

Käsidesi kuuluu tähän aikaan ja evästelyt vasta sen jälkeen.

Kotiinpäin suunnatessa kävimme vielä pikaisesti kurkkaamassa Vasken taukotupaan, mutta valitettavast siellä oli käynyt sotkuista porukkaa ja jätetty roskia ja tavaroita sikin sokin.

Vasken taukotupa on käytössä ympäri vuoden ja kaikkien vapaasti käytettävissä. Taukotuvassa sisällä on kamiina ja ulkona nuotiopaikka ja tuvan kuistilta löytyu polttopuita. Parkkipaikka on ihan vieressä.

Ilta alkaa hämärtymään ja on aika suunnata pitkin jäätietä mantereen puolelle.

Hailuoto on kaunis paikka, kannattaa käydä niin kesällä kuin talvella tutustumassa.

Kevättä kohti Oulussa

Tänään tuntui varsin keväiseltä säältä Oulussa. Vain kahdeksan astetta pakkasta, kun muuten koko viikon on ollut mittarissa huomattavasti enemmän.

Kauppareissun yhteydessä päätimme pojan kanssa käydä pienellä maisemakävelyllä yhdessä lempparipaikoistani Oulujokivarressa. Laanilan ranta tai Laanilan veneranta, kummalla nimellä nyt haluaakaan paikkaa kutsua on maisemallisesti äärettömän kaunis ja kuvauksellinen paikka. Rannalla sijaitsee vanha kansakoulu, jossa tällä hetkellä maijailee arkkitehtitoimisto. Yksi mikä tuo paikkaan lisää kuvauksellisuutta vanhojen rakennusten lisäksi, on vanha rautasilta, joka on vihitty käyttöön 1886.

Rautasilta, joka on olinaikanansa nähnyt ja kokenut paljon, seisoo paikallaan vuodenajasta riippumatta valmiina kuvattavaksi.

Olen kirjoittanut ennenkin samasta paikasta postauksen, mutta eri vuoden aikaan ja vähemmän kuvia juuri tästä rannnasta.

Pieni alue, mutta niin paljon erilaisia kiinnostavia kuvattavia, kuten nämä venevajat

Alue on pienehkö puistomainen paikka, josta voi kiepauttaa ohiajaessaan vaikka pyörällä lenkin tai pysähtyä istuskelemaan puistonpenkille ja vain nauttia maisemista. Penkit on ehkä miellyttävämmät käyttää kesällä, mutta muutamia pyöräilijöitä kulki nyt talvellakin.

Voihan tuolla istuskella, kun pukeutuu sään mukaisesti. 🙂

Vielä nurkan takaa kurkistus sillalle, yhä on paikallaan.

Toissa kesänä tällä rannalla vieraili usempaan otteeseen lehtien otsikoihinkin päätyneet mandariinisorsat ja yritin käydä niitä kuvaamassa, mutta valitettavasti tiemme eivät koskaan kohdanneet.

Oulujoki vilahtaa Hintantiellä ohiajaville vanhojen rakennusten välistä.

Kansakoulun ovet ovat sulkeutuneet aikapäiviä sitten, mutta rakennuksen tarina jatkuu erilaisena, tällä hetkellä siellä on arkkitehtitoimisto.

Toivotaan meille kaikille kauniita aurinkoisia kelejä lisää tälle alkuvuodelle ja kevättä kohti mennään jo kovaa kyytiä. 🙂

Onko nyt tullut kevät?

Tänä talvena mielenkiinnon kohteet ovat olleet ihan muualla kuin kuvaamisessa tai erilaisissa paikoissa kulkemisissa, mutta eilen tuli pitkästä aikaa heiluttua kameran kanssa ja eipä se näppituntuma ollut mihinkään kadonnut kuvaustauon aikana. Talven mielenkiinnon kohteita voi käydä katsomassa instassa toiselta tililtäni:https://www.instagram.com/iloajavaria/?hl=fi ja alkaa vaikka seuraamaan. 🙂

Tuoretta lunta ja ihmiset nauttivat ulkoilusta.

Eilen oli laskiaissunnuntai ja lähdimme ulkoilemaan Nallikariin, josta löytyy myös pieniä mäennyppylöitä pikkupojan laskettavaksi. Nallikari on yksi Oulun suosituimmista ulkoilupaikoista ja sen kyllä huomasi väkimäärästä. Porukkaa riitti niin Nallikarin Talvikylässä kuin muuten vain ulkoilemassa.

Isä ja poika, lienee suunnittelevat kiipeilyä?

Olemme yleensä vierailleet joka vuosi Talvikylässä, mutta emme ainakaan vielä käyneet tutustumassa tämän talven kylään ja nähtävyyksiin, mutta aikaa vielä on sillä kylä on auki 5.4. saakka, tosi luultavasti säävarauksella.

Oulun tämän talven ilmat ovat olleet melkoien vitsi talveksi. Muistaakseni yksi kovempi pakkasjakso ja muuten säätilat ovat heitelleet häränpyllyä. Lumet ovat sulaneet useampaan kertaan lähes kokonaan pois eli loskaa ja jäätikköä on riittänyt vuoronperään. Eilen oli todella upea talvi-ilma pitkästä aikaa, sillä edellisenä yönä oli satanut kaunis lumipeite ja päivällä paisteli aurinko, pakkasta ei tosin ollut vaan muutama aste lämmintä. 🙂

Odotetuin paikka. Leikkipuisto oli yllättään hyvässä kunnossa viikolla olleista vesisateista huolimatta.

Oulussa odotellaan ensi viikolla alkaavaa hiihtolomaa ja ehkä silloin löytyisi lisää kuvattavaa ja kirjoiteltavaa, vaikka mitään valmiita suunnitelmia meillä ei olekaan.

Varjakan sahasaari

Olen pitkään haaveillut retkestä Oulunsalon edustalla olevalle autiolle Varjakan sahasaarelle. Nyt tarjoutui mahtava tilaisuus Oulu-opiston kuvauskurssilaisten kanssa.

Varjakan satama, josta löytyy kapulalossi.

Varjakansaarelle pääsee kesäaikaan veneellä tai vuokraamalla omaan käyttöönsä kapulalossin. Kapulalossi on käsikäyttöinen ja yhtäaikaa lossiin voi pistää vauhtia neljä ihmistä. Matka ei ole kovin pitkä ja meillä meni saarelle pääsyyn noin 10 minuuttia. Lossin ja päärakennuksen avaimet voi vuokrata Warjakan baarista. Saari on nykyisin Oulun kaupungin omistama ja tästä linkistä löytyy hinnat ja lisätietoa.

Lossin kyytiin mahtuu isompikin porukka

Tällaisilla kapuloilla lauttaan pistetään vauhtia.

Lisäksi jos haluat viettää oikein kunnon retkipäivän saaressa, on mahdollista vuokrata saaressa sijaitseva sauna omaan käyttöön. Saunaa vuokraa Varjakan Vene Ry.

Sauna
Pitkokset saunarantaan.

Varjakansaaren saha on ollut toiminnassa 1898-1929 ja oli aikoinaan pohjoismaiden suurin saha työllistäen enimmillään jopa yli 700 henkeä.

Saaren rakennukset on suunnitellut Oulun lääninarkkitehti Harald Andersin. Saarelle rakennettiin mm. suuri päärakennus eli Konttori, paloasema, elokuvateatteri ja useita kymmeniä asuntoja työläisille.

Ison talon päädystä konttoriin vie tie.

Sahalla sattui useita sahan historiaan vaikuttaneita onnettomuuksia. 1907 kaksikymmentä naista hukkui kilometrin päässä rannasta ja 1919 saarellla on iso tulipalo, jonka jälkeen sahaa uudelleen rakennettiin. Lopullinen niitti sahan toiminnalle tuli 1929 höyrysahan akselin katketessa, joka sattui maailmanlaajuisen talouslaman aikaan. Näistä seikoista johtuen saaren toiminta alettiin ajamaan alas.

Päärakennus

Sahatoiminnan loppumisen jälkeen asunnot ovat olleet jollakin aikavälillä Oulu-yhtiön työntekijöiden kesäasuntoina ja viimeiset asukkaat saarelta ovat poistuneet 1950-luvulla. Tässä linkki, jossa lisää tietoa saaren historiasta.

Saarelle rantauduttuamme kuljeskelimme osa ryhmässä ja osa omaan tahtiimme. Aluksi ajattelin, etten halua missään tapauksessa kulkea yksin, mutta huomasin kumminkin aika nopeasti, että minun kuvausvauhdilla kannattaa suosiolla jättäytyä omiin oloihin. Muu ryhmä siis paineli kaukana edellä.

Valon ja varjon leikkejä synkässä metsässä.

Konttorille pääsee kahta reittiä ja mennessä kiersimme hieman pidempää reittiä saunarannan kautta. Kasvillisuus oli varsin mielenkiitoista saunalta lähdettäessä kohti entistä asutuskeskittymää. Ensin vastassa oli synkähköä kuusimetsää, johon ilta-aurinko loi mahtavia valon ja varjon kontrasteja. Eteenpäin kävellessä vastaan tuli jyrkkä raja, jossa kuusikko loppui ja vastassa oli huomattavasti valoisampi ja rehevämpi lehtipuumetsä.

Edessä pilkottaa ensimmäiset merkit vanhoista rakennuksista.

Työläisten asunnot

Reitti oli noin kilometrin mittainen, joten hetken kuluttua edessä pilkotti lehtipuiden seassa punaisia rekennuksia, vasemmalla entisiä työläisten asuntoja ja oikealle kaartaessa konttori piharakennuksineen.

Yhteen työläisten asuntoon pääsimme sisälle.

Vanha koriste ikkunalla.

Valitettavasti rajallisen ajan myötä en ehtinyt kuvaamaan paloaseman tornia, mutta haaveissani on viedä tänne perheeni joku päivä retkelle ja yhdessä saunoa ja tutkia saarta tarkemmin. Saari on 2,2 kilometriä pitkä ja levyes noin 700 metriä.

Istuisko tässä hetken miettimässä syntyjä syviä?

Vai meniskö rohkeasti sisälle vain…

Ovi raottuu varovasti ja astahdan vanhalle räsymatolle.

Katseeni osuu ensimmäisenä tähän. Onneksi on valoisaa aikaa jäljellä.

Nenässäni tuntuu hieman tunkkainen häivähdys, mutta kaunista täällä on.

Kukahan täällä on sisustanut?
Paikan aavemaisuutta lisää siisteys ja yksittäisillä tavaroilla sisustetut huoneet.

Pesuvadin pitkä odotus, ei näy käyttäjiä.

Tulevaisuus häikäisee?

Oivallinen paikka syventyä mietiskelyyn….

Portaat ovat tukevassa kunnossa ja johtavat…
…yläkerran tyhjään aulaan.

Ficher Price-lelu koristaa yläkerran kamaria.

Takaisin ulos hengittämään raitista ilmaa.

Pihapiiri

Piharakennukseta löytyy retkeläisten onneksi käytössä oleva vessa.

Hieman täällä on omituinen olo yksin hiippaillessa, mutta toisaalta aika viehättävää.

Täällä on todella hiljaista ja ilmeisesti kurssikaveritkin siellä jossain ovat ihan hiljaa.

Vanhat puuveistokset makoilevat pusikossa.

Mielenkiintoisia esineitä lojuu siellä täällä.

Osa ovista on suljettu, liekö lopullisesti.

Nämä salaperäiset rakennukset jäävät taaksemme elämään omaa hiljaista elämäänsä.

Syksyn viimeisimmät kukkaset hehkuvat saarella ja me jätämme hyvästit tälle upealle ja mielenkiintoiselle paikalle.

Takaisin lossille kuljimme lyhyempää polkua muutaman hengen porukalla ja joukossamme oli saaren historiasta tietäviä tarinankertojia.

Auringon laskiessa horisontin taakse, me poistumme saarelta illan hämärtyessä.

Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus käydä vihdoinkin saarella. Vinkkinä saareen aikoville, että saarella kuulemma majailee melkoinen punkkipopulaatio. Kannattaa siis pukeutua sen mukaisesti ja tarkistaa päivän päätteeksi kroppansa. Ja ei, en löytänyt illalla yhtään punkkia. 🙂

Jos punkkeja ei pelkää ihan kamalasti, niin paikka sopii lastenkin kanssa retkikohteeksi ja siellä pääsee ihan hyvin kulkemaan polkuja pitkin vaikka lastenrattaiden kanssa.

Mukavan lepppoisia syyspäiviä!

Valtakunnanrajojen ylityksiä ja kompurointia

Viikonloppuna kävimme keräämässä uusia kokemuksia blogiin, mutta palataan vielä hetkeksi aikaan menneeseen eli kirjoitellaan ensin entiset tarinat Lapin reissulta.

Saamen silta ylittää Tenojoen Utsjoelta Norjan puolelle.

Meillä oli varsinainen ajopäivä edessä, sillä matkan varrelle ei oltu suunniteltu varsinaisia pysähdyskohteita lukuunottamatta, että jossain määrittämättömässä paikassa valmistetaan ruokaa ja keitetään kahvia.

Tenojoki, kuva Utsjoelta Norjaan päin.

Lähdimme Nuorgamista Suomen puolta kohti Utsjokea, Utsjoelta takaisin Norjaan E6-tietä Tenojokivartta pujottamaan kohti etelää, kunnes tie kääntyy Kaarasjoen ja Koutokeinon kautta takaisin Suomeen Enontekiön Hettaan ja vähän matkaa käsivartta ylös Kaaresuvantoon.

Matkalla pysähdyimme kahvin keittoon, jossakin missä ei ole mitään, paitsi norjalainen levähdysaluea WC:llä varustettuna, joki ja komiat maisemat. Kukaan ei oikein muista missä se oli, mutta kuvia katselemalla selviää, että ennen Koutokeinoa.

Kahvinkeittoa näissä maisemissa.

Koutokeinossa pysähdyimme kuvaamaan kirkkoa, joka oli juuri hetkeä aikaisemmin sulkenut ovensa, joten sisälle emme päässeet.

Suomessa on tottunut säntillisesti hoidettuihin hautausmaihin, mutta ainakin Pohjois-Norjassa oli luonnontilassa olevia hautausmaita

Norjasta pujahdimme jälleen Suomeen Kivilompolon rajanylityspaikan kautta. Hetassa meillä oli ruokatauko ja katselimme mahdollisia leirintäalueita lähimaastossa. Päätimme jatkaa matkaa Ruotsin puolen Kaaresuvantoon, koska siellä näytti olevan pieni ja edullinen leirintäaluea ja olisimme lähempänä seuraavaa kohdetta eli Kilpisjärveä.

Hetassa oli kumminkin käytävä kuvaamassa erittäin upeasti maastosta erottuvaa kirkkoa ja tällä kertaa on pakko sanoa, ettei olisi kannattanut. Kirkon pääovelle johtavat jykevät kiviportaat ja lähdin laskeutumaan niitä rappusen kerrallaan, että saan se täydellisen otoksen ja omasta mielestäni olin todella varovainen, mutta yhtäkkiä löysin itseni maasta makaamasta kyljelläni. Muutaman portaan oli tullut alaspäin jotenkin, mutta onneksi sitten oli kunnon tasanne, ettei tarvinnut vieriä enempäänsä.

Komea oli kirkko, mutta valitettavasti kuvaukset jäivät kesken.

Hetken katselin ympärilleni, että mitä ihmettä tapahtui ja näkikö kukaan, menikö paikkoja rikki ja miten kävi kameralle. Molemmat polvet olivat verillä ja nilkasta oli kääriytynyt nahkat rullalle ja kipiää kävi, mutta mitään ei ollut varsinaisesti rikki minusta ja tavaroista, lukuunottamatta housuja. Sen verran kipiää kävi, että pakko oli soittaa miehelleni, että tule auttamaan minua.

Kirkon kellotorni on 30 metriä korkea.

Tauko venyi vähän pidemmäksi kolhuja paikkaillessa, mutta siitä huolimatta pysyimme suunnitelmassa ja jatkoimme matkaa Ruotsin puolelle. Ja se oli muuten ensimmäinen yö, jonka vietimme etukäteen suunnitellussa paikassa.

Karesuando campingissä oli oikein ystävällinen nainen vastaaotossa ja hän puhui ihanasti murtanen suomea. Itse paikka oli todella pieni, vain muutamia sähköpaikkoja vaunuille ja autoille, mutta siistiä oli. Valitettavasti yhtään kuvaa ei ole tästä paikasta.

Seuraavana aamuna jatkoimme tutustumalla Karesuandon kirkkoon, tai minä kävin yksin kun muita ei niin paljon kiinnostanut. Polvetkin olivat yllättävän hyvässä kunnossa, niillä kärsi kohtuullisesti kävellä tasamaalla.

Karesuandon kirkko Ruotsin puolella, yksi kauneimmista kirkoista.

Kirkon pihalla ollessani, joku mies hurautti kovaa kyytiä pihalle ja juoksi kirkkoon musta puku kainalossaan, joten näin oven olevan auki ja kävin varovasti kurkkimassa sisälle. Oven aukaistuani korviini kantautui jyhkeää urkumusiikkia, jollakin oli soittoharjoitukset menossa.

Upeasti valaistu alttaritaulu.

Toinen mielenkiintoinen kohde Karesuandossa oli Laestadiuksen pirtti, joka on rakennettu 1820-luvulla. Infotaulun mukaan pirttiä käytetään edelleen hartaustilaisuuksiin. Komealla paikalla pirtti on pystyssä.

Laestadiuksen pirtti Karesuandon keskustassa.

Pirtti valmiina hartaustilaisuuteen.
Maisemaikkuna

Matka jatkuu seuraavssa osiossa kohti Kilpisjärveä. 🙂

Varanginvuonon jylhää kauneutta

Meidän liikkeelle lähdöt ovat aika verkkaisia loma-aamuina, joskus jopa tuskastuttavan hitaita. Nopeana päivänä pääsemme lähtemään jopa yhdentoista aikaan ja yleensä viimeistään puolilta päivin. Tämä tarkoittaa sitä, että päivää jatketaan illasta myöhään.

Nessebyn kirkon pihalta kuvattu poro.

Joka tapauksessa reittisuunnitelma on muotoutunut seuraavanlaiseksi: leiripaikalta ajetaan 40 km Varangerbotniin tankille ja jätetään vaunu johonkin kylän liepeille ja jatketaan matkaa vain autolla. Tarkoitus on ajaa Varanginvuonon pohjoispuolen tie päästä päähän ja silloin matkaa tulee edestakaisin noin 320 km. Matkan verrella isot paikat, joissa on tarkoitus pysähtyä ovat Vesisaari eli Vadsö, Vuoreija eli Vardö ja viimeisimpänä Hamninberg, johon tie päättyy.

Nessebyn kirkko
Kirkkopiha

Todellisuudessa meidän ensimmäinen pysäkki on jo Nessebyn kirkolla, joka houkuttelee pysähtymään uskomattoman kauniilla sijainnillaan. Ilmeisesti saman houkuttelevuuden ovat kokoneet monet muutkin turistit, sillä pihalle vaeltelee niin norjalaisia kuin muidenkin maiden turisteja.

Matkan varrelta kuvattua

Vesisaaressa käymme jälleen tutustumassa Norjalaisen ruokakaupan saloihin ja ostamassa evästä retkellemme, muuten ohitamme tämän paikan ja jatkamme matkaa kohti Vuoreijaa. Karttaa emme olleet lukeneet kovin tarkkaan, kun tuli täytenä yllätyksenä se, että Vuoreijaan mennään vöähän vajaa 3 km meren alla kulkevan tunnelin kautta. Meinasi korvissa vähän humista, kun hurruuteltiin syvälle tunneliin.

Vuoreijan keskusta
Väriä elämään!

Vuoreija on reilun kahden tuhannen asukkaan saarikaupunki. Kaupunki on tunnettu 1600-luvun noitavainoista, siellä poltettiin Norjassa eniten noitina pidettyjä ihmisiä.

Taukopaikka

Suuntasimme ensimmäisenä, enemmän hyvällä tuurilla kuin tiedolla, hvyälle evästelypaikalle. Ajoimme umpikujaan, jossa oli kääntöpaikalla parkkipaikat ja pöytäryhmä kalliolla. Maisemat olivat kerrassaan mahtavat, merta näkyvissä molemmin puolin. Paikka tuntui olevan paikallisten suosittu ulkoilupaikka, jossa mekin hetken jaloittelimme. Paikalta löytyi jotain vanhoja rakennelmia, korkeimmilla kohdilla oli isoja, pyöreitä, puisia rakenteita, jotka tietenkin heti päättelimme tykkien paikoiksi. Oikeasti asia jäi meille arvoitukseksi ja mitään tietoa ko. paikasta ei löytynyt.

Näitä kukkasia kasvoi joka paikassa kallioilla.

Kukkulalle, jossa ulkoilimme, näkyi mielenkiintoinen rakennelma rannan läheisyydessä. Päätimme käydä tutkimissa paikan. Sieltä löytyi Drakkar, puusta rakennettu tarina merestä, ihmisten muuttoliikkeistä, myyteistä, aluksista ja historiallisista tapahtumista. Poikamme mielestä se näytti lohikäärmeveneeltä, joka oli ensin vähän pelottava paikka, mutta loppujen lopuksi häntä ei olisi saanut sieltä pois ollenkaan.

Drakkar

Drakkarin portailla

Kävimme pikaisesti vilkaisemassa Vardön linnoitusta ja nappaamassa muutamia kuvia. Ehdottomasti olisi ollut tutustumisen arvoinen paikka, mutta kello kulki armottomasti ja meillä oli vielä pitkä ja kaita tie käymättä Hamninbergin peräkolkalle.

Vartijat

Portilta kurkistelua

Pesimäpuuhia

Matka Vardöstä Hamninbergiin on vain 43 km, mutta matkavauhti oli 30-40 km/h turisteilla ja norjalaisilla huomattavasti kovempi. Tie on todella kapea ja mutkittelee pitkin vuonon laitaa, välistä nousten karujen ja rosoisten kivikkojen väliin. Tiellä ei mahdu kohtaamaan kaksi autoa rinnakkain, mutta onneksi väistöpaikkoja on tiuhaan.

Yhden jyrkänteen laidalla on hyvin hoidettu muistopaikka.

Mitä pidemmälle ajamme reittiä, sitä enemmän tulee harmiteltua, että miksi tuhlasimme edellä mainittuihin paikkoihin aikaa niin paljon. Olis kannattanut ajaa suoraan tien päähän ihmettelemään Jäämeren aaltojen loisketta.

Välistä on melko tasaistaa.

Matkan tekoa hidastavat osaltaan tiellä vaeltelevat lampaat ja jonkin verran myös porot.

Hamninberg on tyhjennetty vakituisesta asutuksesta jo 1960-luvulla, enkä yhtään ihmettele miksi. Tien alkupäässä on puomi, joka kertoo, ettei tiellä ole talvikunnossapitoa. Ilmeisesti kesäasutusta alueella on melko paljon ja uusiakin mökkejä pilkistää siellä täällä.

Hamninbergistä en varsinaisia nähtävyyksiä tiedä sen enempää, mutta meille riitti varsin hyvin huikaisevissa maisemissa kulkeva tie ja yleensäkin nuo mykistävät maisemat. Ajoimme tien ihan tappiin asti ja muutama rohkea suomalainen oli vetänyt jops asuntovaununsa perille asti yöpyäkseen siellä.

Perillä!!!

Hamninbergin kappeli

Loppujen lopuksi kello oli niin paljon, että kauaa emme paikalla palloilleet, varsinkin kun kovin uhkaavan näköisiä sumupilviä alkoi leijailla todella matalalla. Mielikuvitus ylsi hyvin sille tasolle, minkälaista olisi ajella tuossa maastossa täydellisessä sumussa.

Matkalla päätimme, että norjalaiset kielineen ovat serran verran rankkaa kansaa, että seuraavan yön nukumme Suomessa eli ajamme vielä vaunulta muutaman kymmenen kilometriä Nuorgamiin.

Tällaisia yleisiä WC tiloja löytyy Norjasta teiden varsilta.

Täytyy todeta, että Tenojokilaakson maisemat ovat melko tylsiä noiden upeiden maisemien jälkeen. 🙂 Saavuimme Nuorgamiin puolen yön maissa ja muuta järkevää paikkaa ei ollut siihen aikaan tarjolla kuin paikallisen K-Marketin laaja sorakenttä.

Ilta tummuu hiljalleen.

Aamulla kävin ensimmäisenä ostamassa jääkaapin täyteen suomalaista ruokaa ja kuinka ollakaan, kassalla minulle puhuttiin ensimmäisenä norjaa. Kuulosti asikkaat paljolti olevan norjalaisia, jotka olivat ostamassa ruokaa.

Bloggailu jatkuu muutaman päivän jälkeen, sillä pakko lähteä käymään Haaparannan Ikealla ja eihän sinne kannata päiväseltään mennä, koska on olemassa oma asuntovaunu. 🙂

Visit Rovaniemi

Pääsiäisen aikaan teimme miniloman eli yhden yön reissun koko perheellä Rovaniemelle. Yöksi majoituimme Scandic Rovaniemi Cityyn keskelle kaupunkia. Samassa hotellissa olemme majoittuneet muutama vuosi sitten ja sen jälkeen hotellihuoneet oli remointu täydellisesti ja voin suositella, oli hienoa ja siistiä. En tiedä johtuiko pääsiäisestä vai onko Scandic-hotelleissa aina samanlaiset aamupalat, mutta oli kyllä todella runsaasti erilaista syötävää tarjolla.

Pääsiäisen täysikuu Ounasjoen rannalta kuvattuna.

Rovaniemelle suuntasimme sen vuoksi, että mieheni isä asuu siellä. Yöpyminen ei onnistu pienessä asunnossa, joten majapaikka täytyy olla jossain muualla.

Hommasin itselleni joulukuussa Museokortin ja ajattelin hyödyntää sitä Rovaniemen reissun aikana vierailemalla Arktikumissa ja Korundissa. Huvikseni kysyin tyttäriltäni, jotka piakkoin täyttävät 15 ja 10 vuotta, että kuka lähtee kanssani museoihin ja hämmästykseni oli suuri, kun molemmat olivat lähdössä mukaani.

Ensimmäisenä suuntasimme Arktikumiin ja sain huomata, että minulla oli todella hyvää ja innostunutta seuraa kierroksellani mukana. Arktikumissa saimme tietää, että Rovaniemen kolmeen suureen museoon (Arktikum, Pilke ja Korundi) voi ostaa kulttuuripassin ja päätimme tyttöjen kanssa kiertää joka paikan. Kulttuuripassin hinta on aikuisille 20 euroa ja lapsille 10 euroa.

Ulospäin tämä lasiputki näyttää aika vaatimattomalta, mutta sisältä 172 metriä pitkä putki on näyttävä.

Lasiputki tuo valon ja varjon leikin museoon ja kevätaurinko kuumuuden. Kesähelteillä taitaa olla hirvittävän kuuma paikka.

Arktikumin käytävän seinillä on 19.5. saakka Vuoden luontokuva 2018 -näyttely.

Muuttuva arktis -näyttelyssä riittää mielenkiintoista tutkittavaa pohjoisen ilmastosta, eläimistä ja tietysti revontulista.

Aapa-näyttelyssä tutustutaan pohjoisen soihin.

Pohjoisen keinot -näyttely
Lappilaista elämää ja tarinoita.

Pohjoisen keinot -näyttelyssä on niin paljon katseltavaa, että pakko oli osittain kiertää aika nopeasti ja tutustua vain osaan näyttelystä tarkemmin. Mielenkiintoisinta oli Lapin sota -osio, jossa oli Rovaniemen kaupungin pienoismallit vuodelta 1939 ja Lapin polttamisen jälkeen 1944.

Lisäksi on mahdollisuus tutustua Lapin historiaan muinaisista ajoista lähes nykypäivään, menetettyyn Petsamoon ja luontoon. Tunnelma isossa tilassa on mahtava hämäryyden johdosta ja tunnelmoimme tyttöjen kanssa susien ulvoessa ja nuotiotulen rätistessä taustalla, kun tutustuimme saamalaiskulttuuriin ja poroihin.

Poroja, susien ulvontaa ja Lapin taikaa.

Tiedekeskus Pilke sijaitsee rinteessä ja sen vuoksi sisätilat ovat huikaisevan korkeat.

Arktikumin kierrettyämme jahkailimme hetken aikaa, että mitä tekesimme ja päätimmie pikaisesti käydä samassa pihapiirissä sijaitsevassa Metsähallituksen tiedekeskus Pilkkeessä. Paikka oli meille oikeastaan täysin mysteeri mitä se pitää sisällään, mutta ei muuta kuin rohkeasti peremmälle. Totesimme heti alkumetreillä, että tämä paikka täytyy kokea myös meidän perheen miesten, joten kävimme täällä vain pikaisesti ja seuraavana päivänä koko perheellä ajan kanssa.

Ensimmäisenä aulassa pääsi testaamaan metsäkone-simulaattoria.

Upea portaikko johtaa alas. Alhaalla on paljon puuhasteltavaa niin isoille kuin pienille.

Tekemisen riemua. Kellopelillä soittaessa voi kuulostella eri puulajien sointuja tai ainakin kovaa pauketta. 🙂

Koivun oksan korkealle…. Linnunpesä löytyi portaiden yläpäästä, jossa halutessaan sai lauleskella vaikkapa koko museoyleisölle lintukaraokea tai kuunnella linnunlaulua vain omaksi ilokseen.

Kurkisteluluukkuja paperitehtaan eri työntekijöiden työnkuviin. Joka luukusta kurkkasi omakuva.

Metsästyspelissä sai testata taitojaan onnistuuko esim. lintujen, karhun tai hirven kaato.

Pilkettä suosittelen kaikille pienille ja suurille pojille ja tytöille, jotka ovat kiinnostuneita metsistä, luonnosta, linnuista, koneista, palikoilla rakentamisesta tai vaikka vain upeasta arkkitehtuurista. Pilke on uudehko rakennus, joka on avattu kesäkuussa 2011.

Kun olimme vierailleet koko perheellä Pilkkeessä, oli pikkumiehen päiväunien aika, joten siirryimme naisporukalla Kulttuuritalo Korundiin. Korundissa oli mm. Nurin kurin- ja Primavista-näyttelyt. Mielenkiintoista nähtävää.

Viimeisenä tutustuimme Kulttuuritalo Korundiin.

Mielenkiintoisinta kaikissa kohteissa on arkkitehtuuri. Korundin tilat on rakennettu alunperin 1933 postiautovarikoksi ja rakennus on selvinnyt toisesta maailman sodasta. Nykymuodossaan kulttuuritalo on toiminut vuodesta 2011.

Yllä muutama kuva näyttelystä.

Kotimatkalla pysähdyimme yhden kerrran Kuivaniemessä Merihelmen kohdalla ottamaan muutaman kuvan lähestyvästä auringonlaskusta. Lunta oli kumminkin sen verran paljon vielä jäljellä, että tennareissa ei viitsinyt lähteä rantaan asti rämpimään.

Tällainen oli kulttuurimatkamme Rovaniemelle. Mukavaa vappua!

Johanna

Mummon pitäjässä

Pihtiputtaalla

Vihdoin ja viimein toteutui tämä reissuja Pihtiputaalle, mummojen luvattuun maahan. Varmaan monet ovat kuulleet puhuttavan Pihtiputaan mummosta, mutta itsekään en tiennyt mistä tämä sanonta johtaa juurensa, joten asiaa täytyi hieman selvitellä ja paikata yksi suuri aukko yleissivistyksessä.

Termin keksijäksi mainitaan Tampereen yliopiston lehtimiestyön opettaja Aarne Liuhala, joka on 60-luvulla opettanut, että pitää kirjoittaa sillä tasolla, että keskiverto lukija ymmärtää sisällön eli mummo Pihtiputaaltakin.

Pihtiputaan mummon ihastuttava mökki on Niemenharjun matkailukeskuksen alueella. Tästä linkistä lisää tietoa ja historiaa.

Olimme yhden yön hotellihuoneessa Niemenharjun matkailukeskuksessa, joka on uusi, upea kokonaisuus, josta löytyy taukopaikka, hotelli, leirintäalue ja mökkejä. Hotelli on todella siisti ja ensimmäisenä minulla kiinnittyi huomio siihen, että huoneessa ei ollut valkoisia lakanoita. Kahden hengen huoneen hinta on 95 euroa, johon kuuluu aamiainen ja huoneeseen sai matkasängyn ja potan samaan hintaan. Lisäksi on mahdollista saunoa yleisessä saunassa.

Puutteet, jotka olisi mielestäni helppo korjat, hotellissa olivat tason puuttuminen kylpyhuoneessa ja pieni jääkaappi olisi ollut kiva.

Kyllä tässä huoneessa kelpasi nukkua yön. Yksi miinuspiste siitä, että kylpyhuoneessa ei ollut laskutasoa tavaroille.

Tämä kokonaisuus on valittu vuoden 2017 maailman kauneimmaksi liikenneasemaksi.

Lauantaina ruokalistalla Putaan pizzeriasta nelostien suurimmat pizzat. Erittäin siisti ruokapaikka, upeat leikkitilat lapsille ja valtavat känkyt. (Känkky eli pitsa.)

Pihtiputaan kirkko ja sen ympäristö Pyhäinpäivän valaistuksessa.

Autio leirintäalue

Syy, minkä takia olen halunnut Pihtiputaalle ja maininnut siitä useamman kerran, on Niemenharjun alueen vanhat, tyhjillään olevat leirintäalueen rakennukset.

Kolimajärven rantaa, ilmassa oli sankka sumu, joten maisemat näkyivät vähän heikosti.

Leirintäalue on sijainnut nelostien läheisyydessä, kauniin Kolimajärven rannalla ja siellä on edelleen pystyssä vastaanottorakennus, saunoja, pukukopit, mökkejä ja nuotiopaikka, mutta luonnollisesti käyttämättömyys näkyy ja paikat alkaa olla huonossa kunnossa ja lisäksi alue on ollut jonkin verran ilkivallan kohteena. Mitään faktatietoa en löytänyt, että kauanko rakennukset on ollut käyttämättä, mutta 2015 vuonna palokunta on harjoituspolttanut uuden hotellin paikalla olleen vanhan hotellirakennuksen ja samaisessa jutussa on mainittu muiden rakennusten olevan huonossa kunnossa.

Uuden ja vanhan leirintäalueen erottaa Niemenharjun läpi kulkeva asfalttitie. Harjun toisella puolelle on Lylylampi, jonka rannalla on uusi alue.

Uusi alue Lylylammen rannalla. Taustalla upouusi huoltorakennus, jossa todella hyvät pesutilat ja sauna. 2017 kävimm tällä leirintäalueella ja voin suositella. Valitettavasti oli aikaa ennen kuin aloitin bloggaamisen.

Alueella on monia mielenkitoisia kohteita, joiden merkitys jää salaisuudeksi. Tässä vanha portti, jossa terävät piikit.

Kuljetaanko tästä portista satumaahan vai johonkin suljettuun paikkaan? Alueella on ainakin kaksi tälläistä rinteessä olevaa porttia harjutielle noustessa. Toinen on vieläpä lukossa ja piikkilankaakin portin pylväässä. Taitaa olla portti menneisyyteen, sillä vanhat rakennukset henkivät aikaa mennyttä ja tänä päivänä niillä ei ole enää virkaa. Olisi mielenkiintoista tietää tarina tämän alueen takana, mutta netin ihmeellinen maailma ei minua auttanut asiassa. Eikä sen puoleen huoltoaseman henkilökunnastakaan ollut apua.

Aika jyrkältä näyttää lasku Lylylammelle.

Vanha kivimuuri reunustaa tietä alueelle.

Tervetuloa muinaiselle leirintäalueelle.

Kurkkasin kameran kanssa yhdestä rikkinäisestä ikkunasta sisälle.

Yhden mökin ovi oli avoinna. Yllättäen siellä oli patjat ja tyynyt ja kaikki tavarat mitä tuollaisissa leirintäalueiden pikkumökeissä ruukaa olla, eikä edes hirveän vanhan näköistä.

Erikoinen notskipaikka, mutta ei enää kovin viihtyisä.

Saunan pukuhuoneessa tuli sellainen fiilis, että onko jollakin tapana käydä täällä saunomassa.

Laituri on mitä ilmeisimmin poistettu käytöstä.

Mihin on inkkarit kadonnut kanootista? Vai mitähän tämä merkki tarkoittaa… 🙂

Maisemat ovat upeat, mutta valitettavsti tuo sumu peittää näkymää aika paljon.

Alueen päädystä lähti polku metsän läpi jonnekin. Ei muuta kuin etiäpäin.

Edestä löytyi Niemenharjun tanssilava, joka on edelleen toiminnassa.

Paluumatkalla vielä kerran portteja ihmettelemään.

Alunperin meillä oli tarkoitus käydä kesän tai alkusyksyn aikana asuntovaunureissulla Pihtiputaalla, mutta suunnitelmat muuttuivat niin kovaa vauhtia, että luulin koko reissun jäävän tältä vuodelta. Yhdistimme sitten tämän reissun ja minihäämatkan, tosin pikku-ukkoamme emme raskineet jättää pois matkasta. 🙂

Tästä reissusta on kulunut aikaa lähes kolme viikkoa ja postaus valmistuu siis reilusti myöhässä. Olen pitänyt takarajana juttujen julkaisuun kahta viikkoa ja muut matkatarinat ovatkin valmistuneet ajallaan tähän mennessä. Toki meillä on sairastettu syysflunssaa, joka on verottanut omalta osaltaan.

Olen miettinyt paljon, että mistä kirjoitan talvella. Yleensä talvi on minulla hiljaista aikaa ja reissuja alkaa löytymään vasta keväämmällä, kun aurinko paistaa korkeammalta ja keväthanget hohkaa.

Johanna

Lapin lumoa, osa 3

Luosto ja Pelkosenniemi

Maanantai oli viimeinen lomapäivämme Pyhällä, sillä tiistai olisi ajopäivä kotiin. Haikein mielin suunnittelimme tämän päivän ohjelmaa ja suunnitelmissa täytyi huomioida, että miehelläni oli työpäivä, joten oli yksin lasten kanssa.

Matkaseurani on kutistunut näihin kahteen innokkaaseen kulkijaan.

Teini luovutti kulkemisen suhteen ja nautti omasta seurastaan kera kännykän ja me muut lähdimme ajelulle. Ensimmäinen kohde oli Revontulikappeli, joka sijäitsee Pyhältä muutaman kilometrin Luoston suuntaan.

Kappeli vihitty käyttöön 1986 ja sen on suunnitellut arkkitehti Kari Ojala.

Revontulikappeli on tiekirkko ja avoinna joka päivä 7-22.

Kaunis puupintainen ja yksinkertainen kirkko sopii Lapin luontoon.

Alttaritauluna toimii isot ikkunat, josta avautuu maisema Soutajatunturille ja Pyhäjärvelle. Ikkunan takana on iso kelohirsiristi.

Seuraavaksi ajelimme Luostolle ja tarkoituksenamme oli käydä siellä kahvilla, mutta poika nukahti päiväunille. Kävimme siellä vain hetken katselemassa maisemia autolla ajellen. Palasimme takaisinpäin ja käännyimme ennen Pyhää kohti Pelkosenniemeä.

Pelkosenniemestä ei ollut mitään muuta tietoa kuin, että se on pieni paikka. Ehdimme ajaa lähes koko kylän läpi, kunnes tajusimme, että se oli siinä. Pysähdyin siellä ottamaan kuvan ainoasta pikaisellla silmäyksellä näkösällä olevasta nähtävyydestä eli kirkosta. Kirkot ovat yleensä arkkitehtuurisesti kauniita ja hyviä kuvauskohteita ja ne näkyvät joka paikkakunnalla kauas.

Pelkosenniemen kirkko on valmistunut 1929 ja sen on suunnitellut arkkitehti Yrjö Sadeniemi. Kirkko on säilynyt Lapin sodasta.

Jälkikäteen voisi sanoa, että olisimme voineet jättää nämä kaksi viimeisintä paikkaa käymättä ja tutustua vain kappeliin ja Pyhäjärven rantoihin. 🙂

Pyhäjärven rannalla oli veneenlaskupaikka ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan maisemia.

Aurinko paistoi, mutta ilma oli melkoisen viileä.

Tiaislaavu

Tytärtämme jäi kaivelemaan kuukkelien vähäinen näkyvyys reissulla ja päätimme illalla mieheni töistä tultua lähteä pikapyrähdykselle Tiaislaavulle. Tiaislaavu on Pyhällä tunnettu paikka kuukkeleiden kesyydestä ja valokuvauksellisuudesta.

Muutama poro oli jälleen saapunut tuttuun paikkaan. Ilmeisesti uutta nurmea rinteessä, kun on noin luonnottoman vihreänä lokakuun lopulla.

Tiaislaavulle mennessä maisemat eivät ole niin karuja kuin Isokurussa, vaikka täälläkin paikoitellen näkyy kivisiä kuruja.

Polun kulkijat. Tiaislaavulle on kohtuullisen helppo kulke lastenvaunujen kanssa. Muutama mäki, jossa enemmälti kivenmurikoita.

Matkan varrella oli pieni porotokka käyskentelemässä metsässä.

Pyhätunturi. Isokuru erottuu kuvassa selvästi.

Kuukkelit olivat jo nälkäisinä odottamassa meitä laavulla.

Melkoisia pyrähtelijöitä ovat nämä veijarit.

Kuukkelit ovat todella nopeita liikkeissään ja tulivat heti syömään tytön kädestä, mutta pienikin epäilyttävä liikahdus tai ylimääräinen ääni ja linnut olivat pyrähtäneet läheisen männyn oksalle tarkkailemaan tilannetta.

Paluumatkalla ei enää paljon ennättynyt kuvata, sillä oli jo täysin pimeää kun pääsimme takaisin huoneistolle ja ilmakin oli pakkasen puolella. Tytär oli tyytyäväinen reissuun ja iloinen kuukkelikuvista. Tälle reissulle tuli matkaa kokonaisuudessaan 6,5 kilometriä.

Tässäpä oli viimeinen osa meidän syyslomasta Pyhällä. Mahtava reissu takana ja Lapin kaipuu kaihertelee mielessä. 🙂

Jäähyväiset Pyhälle. Kuva otettu tiistaina kotimatkalla.

Ps. Vihdoin ja viimein, Pihtipudas kutsuu seuraavana. 🙂

Valloittava Pikisaari

Lämmin syyspäivä

Viikonloppuna oli harvinainen hetki ja meillä oli mieheni kanssa lauantaista sunnuntaihin aikaa ilman lapsia. Tosin lauantai-iltana oli tiedossa pienimuotoiset synttärit, joten ihan kahdenkeskistä aikaa ei ollut kovin paljon.

Sunnuntaina 14.10. oli todella lämmin päivä, taisi olla historiallisen lämmin, peräti 19 astetta. Sen kunniaksi oli tullut aika lähteä tutustumaan Pikisaarta kiertävään reittiin, luontoon ja rakennuksiin. Pikisaari sijaitesee aivan Oulun keskustan tuntumassa.

Oulun torinranta. Taustalla teatteri ja pääkirjasto.

Olen ollut töissä Pikisaaressa ennen kuopuksemme syntymää ja silloin ajoin kaksi kertaa päivässä autolla saaren puoleen väliin, nähden vain tien varrella olevat ihastuttavat, vanhat talot ja ripauksen luontoa.

Raatista Pikisaareeen johtava silta. Entinen työmatka kulki tästä saaren keskivaiheille.

Kyselin matkan varrella muutaman kerran mieheltäni, että ärsyttääkö tallustella mukana ja joka paikkaan pysähdytään tsiikailemaan näkymiä etsimen läpi. Hän vastasi, ettei muuten, mutta tuo jatkuva ärsyttääkö kysely ärsyttää eli en enää kysellyt, vaan totesin, että aikuinen mies lienee osaa ilmoittaa, jos pitää pistää vipinää kinttuihin. 🙂

Tämän takia kumminkin tykkään, ainakin periaatteessa, käydä yksin pidemmät kuvausreissut. Saa kulkea omaan tahtiin ja sellaisia mutkia kun itse tahtoo huolehtimatta muiden mielenkiinnon kohteista. Toinen puoli on se, että kenelle sitä yksinänsä puhuu…

Tästäkin on aiemmin ajeltu ohi pysähtymättä.

Joka tapauksessa, Pikisaaressa oltiin ja kuvattiin pari tuntia. Auton jätimme Raattiin parkkiin ja matka jatkui jalan.

Pikisillan viereltä löytyi komea kivimuuri.

Tällä kertaa emme harhautuneet täysin sivupoluille. Tässä kuvassa Polttimokatu ja päässä näkyvä tornirakennus on aikoinaan ollut Oulun Konepaja Oy:n konttorirakennus.

Erilaisia veneitä, vanhoja ja uusia, tyhjiä ja täysiä, oli matkan varrella paljon.

Värikkäämpi lehtimatto ja sammaloituneita puita auringonpaisteessa.

Kyllä kelpaa nauttia syksyn lämpimistä ilmoista.

Puu täynnä tuulenpesiä. Katse vuoronperään matalalle ja korkealle.

Vähän piti eksyä polulta rantaan kuvaamaan. Taustalla kalastajien suosima Merijalinranta.

Pikisaaren päästä kevyelle liikenteelle tarkoitettu Korkeasaarensilta johtaa Toppilansaareen ja Hietasaareen.

Korkeasaaren siltaa sivusin edellisessa jutussani Hietasaaren kierroksella. Näillä kahdella kierroksella tulee melko kattavasti kuvattua minun mielestäni Oulun kauneimmat maisemat.

Joitain vanhoja rakenteita havaittavissa, mutta taitaa olla melkoisen vanhoja päällä kasvavien puiden koosta päätellen.

Jollakin on tekstistä päätellen ollut huono päivä.

Jotain tässä tienoolla on ollut, mutta netin ihmeellinen maailma ei avannut minulle Pikisaaren historiaa tältä osin riittävästi.

Pariskunta ihastelemassa maisemaa ja nauttimassa päivästä.

Vanha Villatehdas on yksi Pikisaaren punatiilirakennuksista. Täältä löytyy mm. taiteilijahuoneita.

Galleria Harmajan ovet olivat kutsuvasti avoinna.

Ovet olivat avoinna Galleria Harmajaan, joten poikkesimme sisään tietämättä mitä siellä on näytteillä. 🙂

Teemu Saukkosen näyttely Galleria Harmajassa 28.10.2018 saakka.

Esillä oli taitelija Teemu Saukkosen Love and Light -näyttely. Erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitä maalauksia. Kannattaa käydä tutstumassa upeassa ja rauhallisessa miljöössä.

Entisen työhuooneeni ikkuna. Upeassa ympäristössä olin töissä.

Kutakuinkin tällainen näkymä oli ikkunasta pihalle. Tätä venettä kuvasin jo ollessani Pikisaaressa töissä.

Punatiiliseinät ovat vaan niin kuvauksellisia.

OSAOn Käsi- ja taideteollisuusalan oppilaitoksen tiloja. Ihan varmaksi en osaa sanoa, onko opetusta enää näissä tiloissa.

Etualalla näkyvästä punakeltaisesta rakennuksesta löytyy OSAOn Tuuma ja Tikki -myymälä, josta voi ostaa lahjaksi erilaisia kädentaitajien töitä.

Kuin olisi hypännyt yhtäkkiä Pikisaaresta Englantiin.

Ja hyppy takaisin Suomeen ja Oulun Valimokadulle.

Sokeri-Jussin kievarissa saa maittavaa ruokaa tunnelmallisessa hirsimakasiinissa.

Entisinä aikoina tähän rakennukseen liittyi laivojen rakentaminen.Rakennuksen historiasta löytyy enemmän tietoa edellä olevan kuvan linkistä.

Arkkitehtikillan kiltatalo on entinen kolmen Fröökynän talo. Talo on yksi Oulun vanhimmista säilyneistä puutaloista. Linkistä löytyy mielenkiintoista tietoa talon menneisyydestä.

Takaisin päätepisteessä. Taustalla Raatin uimahalli ja urheilukenttä.

Tällä viikolla meillä oli 19. hääpäivä ja tiesimme jo etukäteen, että oikeana päivänä emme edes näe toisiamme miehen työmatkan vuoksi. Päätimme tämän retken kahvitteluhetkeen Oulun keskustassa Cafe Biskettiin juhlistaen tulevaa hääpäivää. Sitten olikin jo kiire katsomaan pienempiä ja isompia murusia mummolaan. Niin oli ollut mammalla rankka viikonloppu, että uni otti valtaansa mummolan sohvalla. 🙂

Mukavaa tulevaa viikonloppua kaikille. Meillä täällä pohjoisessa alkaa syysloma ja voin paljastaa, että seuraavana on tulossa kuvakoosteita Pyhätunturin maisemista. 🙂

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Pihtiputtaalla

Autio leirintäalue

Jaa tämä:

Luosto ja Pelkosenniemi

Tiaislaavu

Jaa tämä:

Lämmin syyspäivä

Jaa tämä: