Avainsana: kirkko

Lapsuuden maisemissa

Olen syntynyt ja kasvanut varsin pienessä maalaiskaupungissa Keski-Pohjanmaalla Kannuksessa. Joskus kun ihmiset ovat kysyneet, missä Kannus on, olen kertonut sen löytyvän Eskolan ja Ullavan välistä. 🙂  Muistini mukaan Kannuksessa asui nurouusvuosieni aikaan reilut 6200 asukasta ja nyt virallisten tietojen mukaan asukkaita on n. 5500.

Ensimmäisenä täytyy kertoa artikkelin nimestä, että se on Kannuksen kaupungin vanha slogan, ehkäpä 90-luvun alkupuolelta. Jostain syystä se taas putkahti mieleeni ja ajattelin lainata sitä  tähän artikkeliin. 🙂

Kannuksen merkittävin vesistö on Lestijoki ja eipä siellä paljon muuta sitten olekaan. Keskustasta kauempana, noin 25 kilometrin päässä on ihana hiekkapohjainen Hietajärvi tai ainakin ennen muinoin oli ihana paikka. Se oli harvinaista herkkua, kun sinne pääsi lapsena uimaan. Muuten uimapaikka oli kotoani viiden kilometrin päässä Korpelan voimalaitoksen päällä eli kannuslaisittain Pajolla. 🙂

Varsinkin serkkupojat olivat innokkaita sukeltajia tuon punaisen pikkumökin katolta. Se oli kyllä kiellettyä puuhaa, sillä ainakin tarinoiden ja pelottelujen mukaan alla oli 20 metriä vettä, jonka seassa saattoi olla ties mitä rautaromua ja uppotukkeja. Ja kuten kuvasta näkyy, mökin toisella puolelle olisi ollut melkoinen sukellus.

Nykyään Kannuksessa ei asu yhtään sukulaistani ja kaikki lapsuus- ja nuoruusvuosien parhaat kaverit ovat muuttaneet muualle, joten siellä ei tule kovin usein käytyä. Nyt tuli kutsu naapurikuntaan rippijuhliin ja päätimme yöpyä Kannuksessa Kitinkankaalla parkkipaikalla. Olemme yöpyneet vuosien varrella siellä muutaman kerran ja lapset ovat ihastuneet Kannuksen urheilukenttään ja mieheni frisbeegolf-rataan.

Tästä lähti idea nostalgiapostaukseen Kannuksesta ja niinpä lähdin ajelemaan kameran kanssa ympäri Kannusta ja kuvaamaan minulle lapsuudesta merkityksellisiä paikkoja. Toki ihan kaikkia paikkoja ei ehtinyt rajallisen ajan vuoksi kuvaamaan ja ajomatkaakin olisi kertynyt melkoisen paljon kaikkine mutkineen.

Entistä kotitaloani olisin luonnollisesti halunnut käydä katsomassa, mutta en tiedä ketä siellä asuu, niin en kehdannut mennä ovikelloa pimpottelemaan. Ehkä joku kerta vielä täytyy se tehdä. Ohi ajaessa näkyi kaikki isäni rakentamat tutut rakennukset, vain kasvillisuus on kasvanut järkyttävän paljon joka puolella.

Rännipolku

Voi Kannus ja kannuslaiset mihin kuntoon olette päästäneet uittoränniin tehdyn upean Rännipolun. Muistan kun sitä tehtiin ja siitä oli jotain juttuja lehdessä, mutta nyt paikat on päästetty rapistumaan. Vielä siellä uskalsi kulkea polun loppupään, mutta huonon kunnon lisäksi paikat olivat myös todella epäsiistejä.

Riippusilta

Heiniemessä sijaitseva riippusilta oli kiva leikkipaikka ja siellä käytiin monesti “keinumassa” lapsena. Varsinkin pyörällä ajo tutisevan sillan yli vaati tarkkuutta ja oli jännittävää. Tuo nykyinen silta on aivan liian vankkaa tekoa lasten leikkeihin. 🙂

Kytö

Kytö on paikka lapsuudenkotini lähellä Ypyänojan takana. Siellä oli mahtavat marjamaastot, seikkalumetsät, tervahauta, peltoja ja minkkejä. Yhdistetään tuohon vielä polkupyörä, pikkueväät ja kavereita tai sisaruksia, aina oli hauskaa ja tekemistä. Sellainen oli lapsuuteni seikkailupuisto, eikä tarvinnut maksaa itseään kipeäksi rakennetusta temppuradasta.

Meillä oli tapana käydä isämme kanssa lähes joka sunnuntaiaamu seikkailemassa Kytöllä. Silloin kävimme katsomassa minkkejä, mutta meillä oli ehdoton kielto mennä liian lähelle tarhoja ja sinne ei koskaan saanut mennä ilman isää, ettemme vaan häiritse minkkejä. Paikoitellen Kannusta kiertäessä vielä voi tuntea nenässään tutun tuoksahduksen, joka leijuu minkkitarhoista. Ei muuten ole kovin mairea haju. 😀

Juna tuo ja vie

Rautatieasema oli sikäli merkityksellinen paikka minulle, että olen muuttanut Kannuksesta pois heti peruskoulun päätyttyä ja juna oli kulkupeli millä kuljin opiskelupaikkakunnalta kotiin. Kannuksessa pysähtyy suurin osa etelästä pohjoiseen kulkevista junista eli varsin loistavat kulkeyhteydet maailmalle.

Koulut

Koulun aloitus oli minulle henkilökohtaisesti aivan katastrofaalinen, koska olin niin ujo ja varsinaisesti yhtään tuttua ei ollut samalla luokalla. Ensimmäisenä päivänä opettaja oli keksinyt hyvän idean. Jokainen meni vuorollaan opettajan pöydän alle piiloon ja nousi sieltä esiin ja esitteli itsensä. Aloitettiin tietenkin aakkosjärjestyksessä ja minä oli aina joka paikassa sukunimen mukaan ensimmäisenä. Muistan, että jähmetyin pöydän alle ja opettaja joutui kiskomaan minut esille. Sitä en enää muista sanoinko lopulta mitään, mutta epäilen. Kyllä aikuisena on monet kerrat naurettu asialle ja kukaan ei oikeastaan usko, että olen ollut piinaavan ujo ja hiljainen. 🙂

Monitoimitalolla eli Monarilla on ollut sota-aikana sotavankisairaala. Pieninä koululaisina pohdiskeltiin monenlaisia juttuja ja koulun kellari oli varsinkin mielenkiintomme kohde. Se oli kiellettyä aluetta ja muistini mukaan se oli tyhjillään, mutta kyllä siellä aina käytiin salaa pelkäämässä. Kai sitä kaikesta ujoudesta huolimatta on ollut melkoisen runsas mielikuvitus.

Kirkko keskellä kylää

Kannuksen kirkko hallitsee maisemaa mäen päällä keskellä keskustaa. Tämä kirkko on rakennettu  1817 Heikki Kuorikosken johdolla, mutta samalla paikalla on tiettävästi ollut kirkko jo 1670-luvulta. Kannus paloi vuonna 1934 ja suurin osa keskustan alueesta tuhoutui palossa, mutta kirkko ja pappila säilyivät.

Kirkkopihalla on sotiemme sankarihaudat ja muistomerkki. Joka haudalla on kauniit kukat ja muutenkin koko piha on todella hyvin hoidettu.

Vanha hautasmaa

Kannuksen vanha hautausmaa oli koulumatkan varrella ja siellä käytiin joskus lueskelemassa hautakiviä ja pelkäämässä kummituksia. Eihän siellä oikeasti mitään kummallista ollut ja ei edes montaa hautaa, mutta lapsen mielikuvituksella varustettuna sieltä sai jännitystä elämään. 🙂 Lisäjännitystä sai myös siitä, että sinne on haudattu venäläisiä sotavankeja, jotka ovat kuolleet Kannuksessa sotasairaalassa.

Pouttu

Pouttu on Kannuksessa 1938 perustettu liha-alan yritys ja suurimpia työnantajia paikkakunnalla. Myös tämä paikka oli jokapäiväisellä koulureitilläni ja Pouttu antoikin leivän pöytäämme, sillä isäni työskenteli Poutulla 25 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle.

Silloin Pouttu oli vielä perustajasuvun omistuksessa, mutta on sittemmin myyty ja nykyinen omistaja on virolainen Maag Grupp.

Monesti koulun jälkeen tie vei konttorille katsomaan josko isä olisi paikalla ja jos oikein hyvä tuuri kävi, saattoi päästä isän mukana henkilökunnan ruokalaan munkkikahville. Muutenkin kävimme kurkkimassa, että näkyykö sikoja ja lehmiä, joita ollaan tuomassa teuraaksi. Nykyisin säännökset taitavat olla niin tiukkoja, että tällainen huvi on kielletty.

Se on nykypäivään verrattuna aika huvittavaa, että tunsin kaikki isäni työkaverit nimeltä ja monien koko perhe oli tuttu. Oikeastaan oli olemassa sellainen Pouttu-yhteisö, oli lasketteluretkiä työntekijöille perheineen ja  joka viikko käytiin Poutun vuorolla isän mukana pelaamassa sulkapalloa.

Lehmät

Viimeisempänä, muttei vähäisimpinä, täytyy mainita lehmät. Kotini oli muutaman kilometrin päässä keskustasta, joten asuin täysin maalla Kannuksen mittapuulla ja lehmiä oli joka puolelle lähistöllä ja vähän kauempana kavereiden kotona. Siihen aikaan vielä sai navetassa käydä, eikä tarvinnut olla kuin omistajalta lupa.

Monet kerrat olen ollut laskemassa lehmiä kesälaitumelle, katsomassa poikimista ja auttamassa pikkuaskareissa navetassa. Mukavinta oli kumminkin kaverin luona, kun sain hoitaa omaa suosikkilehmää ja parressa jopa kiivetä uljaan lehmäratsun selkään.

Kaikista meidän puuhasteluista lehmät eivät aina tykänneet, esim. pyörällä ajelu lehmihaassa jostain syystä ärsytti lehmiä suunnattomasti ja ne alkoivat hyppelemään ympärillä.

Tällainen paikka oli minun lapsuuteni Kannus. Paljon kivoja paikkoja ja muistoja, mutta kuvat kertovat maisemista enemmän kuin tuhat sanaa.

Heissan Kannus, joku päivä taas tavataan! 🙂

Johanna