Kesälaitumelle

OSAOn (Oulun seudun ammattiopisto) Muhoksen yksikön Koivikon opetusmaatila on vuosia järjestänyt Laitumellelasku -tapahtuman ja niin pääsivät lehmät kesälaitumelle tänäkin vuonna.

Olen itse maalaiskaupungin kasvatti ja vaikka kotonani ei ollut lehmiä, maaseutu oli lapsuudessa läsnä aina sekä isäni työn vuoksi, että kavereiden ja sukulaisten navettojen takia.

Lapsuudessani lehmien pääseminen kesälaitumelle oli varma kesän merkki ja ja muutenkin yksi kesän kohokohdista. Tosin muistan lehmien kirmailun olleen joskus jopa pelottavaa ja useamman kerran oltiin kavereiden ja serkkujen kanssa paimentamassa lehmiä takaisin oikeaan paikkaan.

Koivikon tilalla pääsi samalla kurkkaamaan navetan yläkerran isojen ikkunoiden takaa (tyhjään) navettaan, ajamaan traktori-simulaattorilla, maistelemaan Valion tuotteita ja istahtamaan isojen traktoreiden ja puimurin rattiin.

Tänä vuonna on U-vuosi ja kaikki nyt syntyvät vasikat nimetään sen mukaisesti. Unikon ja Ullucon lisäksi pikkuvasikoide nimiä olivat: Ullen, Ursula, Umppari, Uiskahdus, Utu, Ulosotto, Undo, Uppotukki ja Urhokekkonen. 🙂

Siis mikä pikkupojan unelmapäivä! Ja olihan se mielenkiintoista itsellekin, kun nykyisin lehmiä ei pääset näkemään juuri missään.

Kannus – Onni joen rannalla

Lapsuuden maisemissa

Olen syntynyt ja kasvanut varsin pienessä maalaiskaupungissa Keski-Pohjanmaalla Kannuksessa. Joskus kun ihmiset ovat kysyneet, missä Kannus on, olen kertonut sen löytyvän Eskolan ja Ullavan välistä. 🙂  Muistini mukaan Kannuksessa asui nurouusvuosieni aikaan reilut 6200 asukasta ja nyt virallisten tietojen mukaan asukkaita on n. 5500.

Liikenneympyryssä Kannustalon pienoismalleja. Kannustalo on merkittävä työnantaja Kannuksessa.

Ensimmäisenä täytyy kertoa artikkelin nimestä, että se on Kannuksen kaupungin vanha slogan, ehkäpä 90-luvun alkupuolelta. Jostain syystä se taas putkahti mieleeni ja ajattelin lainata sitä  tähän artikkeliin. 🙂

Kannuksen merkittävin vesistö on Lestijoki.

Kannuksen merkittävin vesistö on Lestijoki ja eipä siellä paljon muuta sitten olekaan. Keskustasta kauempana, noin 25 kilometrin päässä on ihana hiekkapohjainen Hietajärvi tai ainakin ennen muinoin oli ihana paikka. Se oli harvinaista herkkua, kun sinne pääsi lapsena uimaan. Muuten uimapaikka oli kotoani viiden kilometrin päässä Korpelan voimalaitoksen päällä eli kannuslaisittain Pajolla. 🙂

Pajolla oli meidän uimapaikka lapsena eli Korpelan pato.

Se oli jyrkästi kielletty, mutta osa porukasta sukelteli tämän mökin katolta.

Tämä oli aina yhtä jännittävä paikka käydä tutkimassa maastoa.

Varsinkin serkkupojat olivat innokkaita sukeltajia tuon punaisen pikkumökin katolta. Se oli kyllä kiellettyä puuhaa, sillä ainakin tarinoiden ja pelottelujen mukaan alla oli 20 metriä vettä, jonka seassa saattoi olla ties mitä rautaromua ja uppotukkeja. Ja kuten kuvasta näkyy, mökin toisella puolelle olisi ollut melkoinen sukellus.

Pajon alajuoksu kivikkoineen.

Vanha silta pajolla Lestijoen ylitse.

Nykyään Kannuksessa ei asu yhtään sukulaistani ja kaikki lapsuus- ja nuoruusvuosien parhaat kaverit ovat muuttaneet muualle, joten siellä ei tule kovin usein käytyä. Nyt tuli kutsu naapurikuntaan rippijuhliin ja päätimme yöpyä Kannuksessa Kitinkankaalla parkkipaikalla. Olemme yöpyneet vuosien varrella siellä muutaman kerran ja lapset ovat ihastuneet Kannuksen urheilukenttään ja mieheni frisbeegolf-rataan.

Sillalta pajolle

Tästä lähti idea nostalgiapostaukseen Kannuksesta ja niinpä lähdin ajelemaan kameran kanssa ympäri Kannusta ja kuvaamaan minulle lapsuudesta merkityksellisiä paikkoja. Toki ihan kaikkia paikkoja ei ehtinyt rajallisen ajan vuoksi kuvaamaan ja ajomatkaakin olisi kertynyt melkoisen paljon kaikkine mutkineen.

Entistä kotitaloani olisin luonnollisesti halunnut käydä katsomassa, mutta en tiedä ketä siellä asuu, niin en kehdannut mennä ovikelloa pimpottelemaan. Ehkä joku kerta vielä täytyy se tehdä. Ohi ajaessa näkyi kaikki isäni rakentamat tutut rakennukset, vain kasvillisuus on kasvanut järkyttävän paljon joka puolella.

Rännipolku

Voi Kannus ja kannuslaiset mihin kuntoon olette päästäneet uittoränniin tehdyn upean Rännipolun. Muistan kun sitä tehtiin ja siitä oli jotain juttuja lehdessä, mutta nyt paikat on päästetty rapistumaan. Vielä siellä uskalsi kulkea polun loppupään, mutta huonon kunnon lisäksi paikat olivat myös todella epäsiistejä.

Opasteet polulle ja rannalle

Rännipolun alkupää on täysin kulkukelvoton.

Paljon kiistelty kalatie on matkan varrella Rännipolun paremmalle osuudelle.

Lapsena nämä maisemat olivat suorastaan jännittäviä.

Korpelan voima on rakennettu 1919-1921.

Kuljettavassa kunnossa oleva polku, mutta ei kauan kestä kun tästäkin menee jalka läpi.

Matkan varrella silta polun vieressä, ilmeisessti tämä on se silta joka vie kanavan yli konttorille.

Muistojen laavu. Olemme menneet mieheni kansssa kihloihin täällä kesällä -99. Tämä paikka oli silloin hyvässä kunnossa.

Nuotiopaikka on ollut joskus viihtyisä, mutta ei enää houkutellut jäämään. Tosin maisemat ovat kauniit Lestijoen rannalla.

Pieni mökki vastarannalla

Riippusilta

Heiniemessä sijaitseva riippusilta oli kiva leikkipaikka ja siellä käytiin monesti ”keinumassa” lapsena. Varsinkin pyörällä ajo tutisevan sillan yli vaati tarkkuutta ja oli jännittävää. Tuo nykyinen silta on aivan liian vankkaa tekoa lasten leikkeihin. 🙂

Riippusilta Heiniemessä, Yli-Kannuksen kyläyhdistyksen uusima 2016.

Jokimaisemaa sillalta

Kytö

Kytö on paikka lapsuudenkotini lähellä Ypyänojan takana. Siellä oli mahtavat marjamaastot, seikkalumetsät, tervahauta, peltoja ja minkkejä. Yhdistetään tuohon vielä polkupyörä, pikkueväät ja kavereita tai sisaruksia, aina oli hauskaa ja tekemistä. Sellainen oli lapsuuteni seikkailupuisto, eikä tarvinnut maksaa itseään kipeäksi rakennetusta temppuradasta.

Peltoa Kytöllä

Metsä kutsuu, mutta on liian hämärää ja myöhäistä lähteä metsään kuvamaan lasten kanssa.

Meillä oli tapana käydä isämme kanssa lähes joka sunnuntaiaamu seikkailemassa Kytöllä. Silloin kävimme katsomassa minkkejä, mutta meillä oli ehdoton kielto mennä liian lähelle tarhoja ja sinne ei koskaan saanut mennä ilman isää, ettemme vaan häiritse minkkejä. Paikoitellen Kannusta kiertäessä vielä voi tuntea nenässään tutun tuoksahduksen, joka leijuu minkkitarhoista. Ei muuten ole kovin mairea haju. 😀

Minkkitarhoista oli hyvin vähän jäljellä.

Juna tuo ja vie

Rautatieasema

Rautatieasema oli sikäli merkityksellinen paikka minulle, että olen muuttanut Kannuksesta pois heti peruskoulun päätyttyä ja juna oli kulkupeli millä kuljin opiskelupaikkakunnalta kotiin. Kannuksessa pysähtyy suurin osa etelästä pohjoiseen kulkevista junista eli varsin loistavat kulkeyhteydet maailmalle.

Asemarakennus on rapistuneen näköinen ja lipunmyynti on lopetettu kokonaan.

Koulut

Koulun aloitus oli minulle henkilökohtaisesti aivan katastrofaalinen, koska olin niin ujo ja varsinaisesti yhtään tuttua ei ollut samalla luokalla. Ensimmäisenä päivänä opettaja oli keksinyt hyvän idean. Jokainen meni vuorollaan opettajan pöydän alle piiloon ja nousi sieltä esiin ja esitteli itsensä. Aloitettiin tietenkin aakkosjärjestyksessä ja minä oli aina joka paikassa sukunimen mukaan ensimmäisenä. Muistan, että jähmetyin pöydän alle ja opettaja joutui kiskomaan minut esille. Sitä en enää muista sanoinko lopulta mitään, mutta epäilen. Kyllä aikuisena on monet kerrat naurettu asialle ja kukaan ei oikeastaan usko, että olen ollut piinaavan ujo ja hiljainen. 🙂

Monitoimitalo. Täällä olen aloittanut koulutieni, nykyään Monarilla on koulumuseo.

Monitoimitalolla eli Monarilla on ollut sota-aikana sotavankisairaala. Pieninä koululaisina pohdiskeltiin monenlaisia juttuja ja koulun kellari oli varsinkin mielenkiintomme kohde. Se oli kiellettyä aluetta ja muistini mukaan se oli tyhjillään, mutta kyllä siellä aina käytiin salaa pelkäämässä. Kai sitä kaikesta ujoudesta huolimatta on ollut melkoisen runsas mielikuvitus.

Tämän ikkunan takana Kaija-ope paukutti aakkosia päähän ekaluokalla.

Silloinen Kannuksen Yläaste, nykyään Raasakan koulu.

Kirkko keskellä kylää

Kannuksen kirkko

Kannuksen kirkko hallitsee maisemaa mäen päällä keskellä keskustaa. Tämä kirkko on rakennettu  1817 Heikki Kuorikosken johdolla, mutta samalla paikalla on tiettävästi ollut kirkko jo 1670-luvulta. Kannus paloi vuonna 1934 ja suurin osa keskustan alueesta tuhoutui palossa, mutta kirkko ja pappila säilyivät.

Kirkkopihalla on sotiemme sankarihaudat ja muistomerkki. Joka haudalla on kauniit kukat ja muutenkin koko piha on todella hyvin hoidettu.

Vihkikirkkomme syksyllä 1999. Jalat tutisten nuo portaat olivat kammottavat kulkea.

Kirkkopihalla on itsenäisyyssodan ja talvi- ja jatkosodan sankarihaudat sekä muistomerkki.

Vanha hautasmaa

Kannuksen vanha hautausmaa oli koulumatkan varrella ja siellä käytiin joskus lueskelemassa hautakiviä ja pelkäämässä kummituksia. Eihän siellä oikeasti mitään kummallista ollut ja ei edes montaa hautaa, mutta lapsen mielikuvituksella varustettuna sieltä sai jännitystä elämään. 🙂 Lisäjännitystä sai myös siitä, että sinne on haudattu venäläisiä sotavankeja, jotka ovat kuolleet Kannuksessa sotasairaalassa.

Kannuksen vanha hautausmaa

Hieno vanha hautakivi.

Veänäissotavankien muistomerkki. 185 vankia kuoli Kannuksen sotasairaalassa.

Pouttu

Pouttu on Kannuksessa 1938 perustettu liha-alan yritys ja suurimpia työnantajia paikkakunnalla. Myös tämä paikka oli jokapäiväisellä koulureitilläni ja Pouttu antoikin leivän pöytäämme, sillä isäni työskenteli Poutulla 25 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle.

Silloin Pouttu oli vielä perustajasuvun omistuksessa, mutta on sittemmin myyty ja nykyinen omistaja on virolainen Maag Grupp.

Monesti koulun jälkeen tie vei konttorille katsomaan josko isä olisi paikalla ja jos oikein hyvä tuuri kävi, saattoi päästä isän mukana henkilökunnan ruokalaan munkkikahville. Muutenkin kävimme kurkkimassa, että näkyykö sikoja ja lehmiä, joita ollaan tuomassa teuraaksi. Nykyisin säännökset taitavat olla niin tiukkoja, että tällainen huvi on kielletty.

Se on nykypäivään verrattuna aika huvittavaa, että tunsin kaikki isäni työkaverit nimeltä ja monien koko perhe oli tuttu. Oikeastaan oli olemassa sellainen Pouttu-yhteisö, oli lasketteluretkiä työntekijöille perheineen ja  joka viikko käytiin Poutun vuorolla isän mukana pelaamassa sulkapalloa.

Ennen tässä sijaitsi Ellin kauppa, sitten Hennukka, molemmat olivat ruokakuppoja ja karkkipäivän kauppoja. Nykyään siinä on 2018 avattu Kannuksen lihakauppa.

Lehmät

Lehmä on ollut suosikkieläimeni jo lapsuudessa.

Viimeisempänä, muttei vähäisimpinä, täytyy mainita lehmät. Kotini oli muutaman kilometrin päässä keskustasta, joten asuin täysin maalla Kannuksen mittapuulla ja lehmiä oli joka puolelle lähistöllä ja vähän kauempana kavereiden kotona. Siihen aikaan vielä sai navetassa käydä, eikä tarvinnut olla kuin omistajalta lupa.

Mallikaunotar

Monet kerrat olen ollut laskemassa lehmiä kesälaitumelle, katsomassa poikimista ja auttamassa pikkuaskareissa navetassa. Mukavinta oli kumminkin kaverin luona, kun sain hoitaa omaa suosikkilehmää ja parressa jopa kiivetä uljaan lehmäratsun selkään.

Kaikista meidän puuhasteluista lehmät eivät aina tykänneet, esim. pyörällä ajelu lehmihaassa jostain syystä ärsytti lehmiä suunnattomasti ja ne alkoivat hyppelemään ympärillä.

Maaseutuidylliä, mutta nämä eivät suostuneet naamaansa näyttämään.

Tällainen paikka oli minun lapsuuteni Kannus. Paljon kivoja paikkoja ja muistoja, mutta kuvat kertovat maisemista enemmän kuin tuhat sanaa.

Heissan Kannus, joku päivä taas tavataan! 🙂

Johanna

Päivä maalla

Päivä maalla -tapahtuma Muhoksella

Sattumalta huomasin Facebookissa tällaisen tapahtuman ja ajattelin heti, että tuonne täytyy lapset viedä. Itse olen kasvanut maalaiskaupungissa naapurien ja kavereiden lehmien ympäröimänä ja kokenut monenlaisia tapahtumia maatiloilla. Usein olen harmitellut kun omat lapset harvoin pääsevät edes lehmiä tai muita maaseudun asukkeja läheltä näkemään.

Näin hulppealla kyydillä pääsimme parkkipaikalta maatilalle.

Tapahtumapaikkana oli Raili ja Jari Haapasalon maatila Muhoksen Kylmälänkylällä ja täytyy sanoa, että tapahtumaan oli panostettu pajon. Ei ihan itsestään nouse tuollainen tapahtuma pystyyn. Kiitos siis Haapasalon pariskunnalle ja kaikille muille osallistujille. 🙂

Muhoksen keskustasta olisi ollut ilmainen bussikuljetus maatilalle, mutta me menimme omalla autolla. Parasta oli se, että parkkipaikka oli noin puolen kilometrin päässä maatilasta ja sieltä oli traktorikyyditys keskelle maatilan pihaa. Tämä yllätys oli varsinkin meidän pikkupojan mieleen, kun hän fanittaa heti kaivureiden jälkeen eniten traktoreita.

Täytyy vielä mainita tässä, että olen kysynyt Haapasalon pariskunnalta luvan heidän kuvan julkaisemiseensa ja blogipostaukseen.

Raili ja Jari Haapasalo

Suomenhevostamma Vieno

Lämminverinen ravihevonen Pete. Petellä on korvatulpat, ettei melu häiritse.

Perheen pienimmät pääsivät pientä korvausta vastaan poniajelulle Kotirinteen Jipulla eli Kirpulla. Kirppu on Shetlanninponi.

Kaikkien kävijöiden kesken arvonta.

Pihalla oli tarjolla monenlaisia virvokkeita, esittelyitä ja tehtäviä.

Navetan ovella

Navetan ovelta sai kurkistella sisälle.

Paikan päällä oli mm. Valio, joka tarjosi kävijöille mehua ja smoothieta, Kylämälänkylän kyläyhdistys myi kahvia ja pullaa, Sortolan jäätelö, ompelimo Helmikki, heinähyppelyä, maa- ja metsätalouteen liittyviä koneita ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, paikalla oli myös ne eläimet.

Valion pisteellä sai testata käsin lypsämistä ja palkinnoksi sai hienon lypsydiplomin.

Traktoriajokorttia suorittamassa. Tarvisiko hän ihan vielä korttia?

Ja vähän isompia koneita

Innokkaita puimurissa kävijöitä oli välistä ihan ruuhkaksi asti.

Penttiä ja Perttiä väsyttää kuumuus, onneksi heillä oli varjoisa katos.

Lehmät köllöttelivät pellolla kaikessa rauhassa. Päivä oli kuuma ja ilmassa ukkosta.

Mitä nämä ihmiset tuijottaa, tuijotan kyllä takaisin.

Jos kumminkin vähän yrittäisi tutustua noihin…

Tulisiko tämä hieho ottamaan meiltä heinää?

Nämä kaverukset eivät ensin suostuneet katsomaan päin, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. Lampaat ovat nimeltään Lumi, Luumu ja Lotta.

Voisin vaikka vähän poseerata.

Vuohet olivat aika ilmeikkäinä. Mahtavvat sarvet ja tuima tuijotus. Tummempi sarvellinen on Turre, Palle on toinen sarvipää ja Ode sarveton.

Pieniä kesäkuussa syntyneitä karvapalleroita sai pidellä sylissä.

Komea oli kukko, mutta ei suostunut näyttämään kameralle naamaansa.

Eläinkuljetusautoon pääsi tutustumaan sisälle.

Vanhat traktorit vastaan uudet. Kehitys on ollut melkoinen vuosikymmenten saatossa.

Ferguson vuosimallia 1949

Massey Ferguson vuosimallia 1967. Mielestäni nämä vanhemmat mallit veivät voiton kauneuskisassa.

Vanhoja ja uusia koneita heinäntekoon.

Loikkaus heinäkasaan ja heinät pöllyää! En suosittele kovin allergisille.

Heippa lehmät ja muut eläimet, oli hauska nähdä.

Meillä tuli todella kiire hypätä traktorin lavalle ja hurruutella kohti parkkipaikkaa, sillä etäinen ukkosen jyrinä alkoi pikkuhiljaa voimistumaan  ja pisaroita tuli jo satunnaisesti. Ehdimme juuri ja juuri juoksujalkaa kulkien autolle ennen kaatosadetta.  Vettä tuli hetken kuluttua niin rajusti, ettei meinannut nähdä autolla ajella.

Onneksi sade tuli vasta kahden jälkeen ja tapahtuma ehti melkein loppua ennen sadetta. Oli hienoa käydä tuoksuttelemassa muutama tunti maalaisilmaa lasten kanssa ja ihana nähdä miten yksivuotias nautti silmät ymmyrkäisinä erilaisista elämyksistä. Ja siskot innokkaina esittelee pikkuveljelle kaikkea uutta ja ihmeellistä. 🙂

Mukavaa viikkoa kaikille!

Johanna