Aurinkoa rannalla

Lauantaina lähdimme osan perheen kanssa anoppilaan, jossa meidän kesäaarre on talvihoidossa eli asuntovaunumme. Mieheni rakensi sinne puisen kehikon ja siihen kestävä pressu päälle ja vaunu alle suojaan. Mutta kun aarteesta on kyse, siitä täytyy huolehtiä. Viime päivinä lunta on satanut reippaanlaisesti ja lisää on luvassa, joten täytyi suunnata lumenpudotteluhommiin.

Olisko kannattanut ajaa pidemmälle?

Tietysti kamera seuraa lähes poikkeuksetta mukana ja matkan varrella, ihan pienen poikkeaman päässä on kaunis Mourunkijärvi, joka sijaitsee Kempeleen kunnan alueella. Mietittiin, jo matkalla, että liekö sinne pääsee perille asti, kun ei välttämättä kukaan auraa sinne tietä säännöllisesti. No, olihan sinne ajettu ja tietysti sitä mekin kokeilemaan. Aika alkumatkasta hyppäsin kyydistä kuvaamaan ympärillä olevaa ja suosittelin sen jälkeen miehelleni, että ei ajeta peremmälle.

Hiihtämällä vai peruuttamalla takaisin….

Lähdettiin siinä sitten peruuttelemaan pikkuhiljaa takaisin ja yhtäkkiä alkoi kuulumaan auton pohjasta kova ruopimisen ääni… Pohjasta alkoi irtoamaan pohjapanssari ja peruuttaa ei uskaltanut enempää, kääntyä ei voinut, joten ainoa vaihtoehto oli ajaa eteenpäin ja toivoa, että perillä olisi kääntöpaikka.

…vai riskillä eteenpäin?

Perille Mourunkijärven rantaan toki pääsi helposti ja siellä oli muutkin käyneet kääntymässä. Tässä vaiheessa mies huomasi, että pohjasta oli suoja tippunut ja jäänyt jo matkan varrelle.

Upeita lumisia puita ja taivas hohkaa keväisen sinisenä.

Mitäpä siis enää hötkyilemään – minä sain rannasta muutaman hienon kuvan ja paluumatkalla poimittiin lumen alta pilkistävä suojus mukaan.

Sää oli uskomattoman kaunis, aurinkoinen, suorastaan keväisen näköinen, mutta tuuli oli armoton ja sormet kohmettuivat hetkessä, vaikka pakkasta oli vain -16 astetta.

Muitakin kulkijoita on rannalla ollut, mutta nyt oli rauhallista.

Mourunki sijaitsee Juurussuon kylässä ja on Kempeleen kunnan ainoa järvi. Se on virallinen uimaranta, josta löytyy myös nuotiopaikka ja pelastuvene. Järveä ympäröi osittain kaunis hiekkakankainen metsä ja osittain suo.

Auriko männynoksan syleilyssä
Täällä ollaan monet kerrat retkeilty, välistä mieheni kanssa kahdestaan ja toisinaan koko perheellä, mutta nyt oli liian kylmää.
Näissä maisemissa onnistuu ainakin hiihto, lumikenkäily, retkeily ja moottorikelkkailu.
Isojen mäntyjen katveessa ja en onnistunut saamaan yhtään lunta niskaan, vaikka sitä kiitettävästi tuuli pölläytteli.
Anopin pihalla aurinkoa kuvaamassa.
Lehtikuusi talviasussaan


Meidän lumihirmu, joka sukeltelee hankeen kylmyydestä välittämättä.

Hiihtolomalla meitä odottaa muutaman päivän loma Saariselällä, mutta sitä ennen pitää yrittää löytää lähempää kotia mielenkiintoisia kuvauskohteita.

Johanna

Saariselkä – Tuntureita ja turisteja

Kaunispään huipulla

Yhtenä iltana ajelimme Saariselälle Kaunispään huipulle ihastelemaan maisemia. Tämä on ainoa tunturi jonka huipulla minä kävin ja siihen on muutama syy, miksi vain yksi tunturin huippu. Ensinnäkin minun kroppa  ei ole koskaan sietänyt tämmöisiä helteitä ja se höystettynä selkäkivuilla ja  vielä lisäksi täytyy ottaa huomioon pikkutaapero näillä reissuilla. Onnkesi siis pääsimme kumminkin käveleskelemään Kaunispäälle.

Tämä sinnikäs kulkija jaksaa ikäisekseen kulkea yllättävän paljon, mutta kun väsy tulee, se on sitten totaalinen.

Tunturissa on helteellä ihan erilainen ilmasto kun alempana, ihanan raikas tuuli puhaltaa vaikka tarkeneekin hyvin.

Aurinko paistaa vielä korkealta ilta myöhällä.

Nelostie näkyy huipulle

Maisemat ovat karun kauniita.

Horisontissa siintää Venäjän tunturit.

Tunturin huipulla ja näköalatornilla oli aika paljon muitakin ihmisiä, mutta kun lähdimme kulkemaan leveää polkua Kaunispäältä alaspäin, emme nähneet yhtään ihmistä. Saimme ihastellle näitä maisemia kaikessa rauhassa ja hiljaisuuden rikkoi ainoastaan meidän omien lastemme kiljahdukset.

Ihmisten rakentamia kivikasoja.

Siskonpoika tunturissa.

Jotku tunturissa kulkijat kuljettavat tunturien huippujen läheisyyteen kiviä isoihin kasoihin merkiksi huipulla käynnistään ja Kaunispään näköalatornista alas katsoessa huomasin, että ympäristö oli täynnä kivistä tehtyjä nimiä. Minun mielipiteeni tähän on, että annettaisko luonnon olla rauhassa, sillä kauniimmalta se näyttää ilman ohikulkijoiden tekemiä taideteoksia. 🙂

Kulkijoiden rakentama kivikasa Kaunispäällä.

Hei, olemme käyneet täällä!

Tällä “polulla” olisi päässyt esteettömästi kulkemaan vaunujen kanssa, ainakin jonkin matkaa.

Isot ja pienet kulkijat olivat innoissaan.

Kiire eteenpäin, mitä sieltä löyty!

Pikkupojille tuli väsy matkalla.

Jos haluaa katsella maisemia vielä vähän korkeammalta.

Sisko ja minä. Kuvan ottanut siskoni.

Karvaselän kummituskämppä ja raunioita

Kaunispään huipulta suuntasimme Saariselän keskuksen tuntumaan lyhyelle luontopolulle, jossa on esteetön kulku pääreittejä pitkin. Tosin huomioitavaa esim. pyörätuolilla kulkijalla suhteellisen jyrkät mäet, mutta lastenrattaiden kanssa pääsee hyvin kulkemaan. Sivupolut taas ovat asia erikseen, sillä ne ovat kivikkoisia ja kapeita.

Taustalla, halkovajan takana, näkyy varsinainen kulku-ura.

“Seikkailupolkuja” puron vartta pitkin ja raunioille on mahdoton kulkea muuten kuin jalkaisin tai hyvällä pyörällä.

Joku kämppä.

Kämpän takana aukeava maisema.

Oululainen pettynyt kullankaivaja Piponius on asunut tässä kämpässä 1870-luvulla.

Piponiuksen kämpästä ei ole paljon jäljellä.

Pieni puro polun varrella.

Alkuperäinen kummituskämppä on palanut vahingossa tai joidenkin huhujen mukaan poromiehet ovat polttaneet sen, kun eivät kestäneet kummituksen tekosia. Tiedäpä tuota, mutta googlettamalla löytyi mielenkiintoisia tarinoita tästä kämpästä. Itse on huomannut kyllä mitään erikoisia tuntemuksia Karvaselän kummituskämpässä, mutta jokanen voi halutessaan käydä itse fiilistelemässä. 🙂 Tämä uusi kämppä on rakennettu ensin alkuperäisen tilalle ja siirretty 1997 Saariselän lomakylän lähettyville.

Taustalla Karvaselän kummituskämppä.

Kummituksen turinoita…

Karvaselän kummituskämpän tyylikäs piippu.

Karvaselän kämpän tunnelmaa sisältä.

Nämä käkkyräiset kelottumassa olevat männyt ovat aina yhtä upeaa taidetta.

Iso sarvipää. Näitä lapset bongailivat ja mitä komeammat sarvet, sen parempi.

Saariselältä lähtiessä kävimme kiertelemässä mökkialueet ja hotellien ympäristöt ja paljon näytti olevan lomailijoita, mutta luontokohteissa oli rauhallista. Joko he kulkevat erilaisissa kohteissa kun me tai sitten he ovat liikenteessä ihmisten aikaan. 🙂

Yöajelulla

Illalla eli alkuyöstä minä otin mukaani neljä pienintä lasta ja lähdimme  vielä ajelulle ja katselemaan maisemia. Siskoni lähti vanhimman tyttäreni kanssa Kiilopään huipulle muutaman tunnin yövaellukselle.

Aurinko alkoi värjäämään kauniisti taivaanrantaa ja houkutteli ottamaan kameran esille. Nämä kuvat on otettu nelostien varresta Kaunispään alarinteiltä.

Maisemia voisi ihastella loputtomiin.

Ihan nelostien varresta.

Magneettimäen tie

Vanha museotie

Magneettimäen tie on lyhyt museotien pätkä Ivalossa. Nelostieltä lähtee todella jyrkkä soratie alas, jonka kävin lasten riemuksi ajelemassa.

Museotie Ivalossa

Tiellä sinänsä ei ole mitään ihmeellistä ja sitä ei pääse ajamaan läpi, vaan perillä on kääntöpaikka. Tie jatkuu eteenpäin, mutta on puomilla suljettu liikenteeltä. Kääntöpaikan kohdalla keskellä metsää on muistomerkki Petsamon kuljetuksille 1940-1941.

Muistomerkki keskellä ei mitään.

Minä tykkään ajella pieniä sorateitä ja katsella, että jos siellä olisi jotain mielenkiintoista. Ainakin näkee kaunista suomalaista metsää, jos ei muuta. Joskus taas tulee mielenkiintoisia yllätyksiä vastaan. 🙂

Nimetön joki tai puro nelostien varressa.

Nyt on aika suunnata nukkumaan ja jatkaa matkaa seuraavana iltana.

Johanna