Valtakunnanrajojen ylityksiä ja kompurointia

Viikonloppuna kävimme keräämässä uusia kokemuksia blogiin, mutta palataan vielä hetkeksi aikaan menneeseen eli kirjoitellaan ensin entiset tarinat Lapin reissulta.

Meillä oli varsinainen ajopäivä edessä, sillä matkan varrelle ei oltu suunniteltu varsinaisia pysähdyskohteita lukuunottamatta, että jossain määrittämättömässä paikassa valmistetaan ruokaa ja keitetään kahvia.

Lähdimme Nuorgamista Suomen puolta kohti Utsjokea, Utsjoelta takaisin Norjaan E6-tietä Tenojokivartta pujottamaan kohti etelää, kunnes tie kääntyy Kaarasjoen ja Koutokeinon kautta takaisin Suomeen Enontekiön Hettaan ja vähän matkaa käsivartta ylös Kaaresuvantoon.

Matkalla pysähdyimme kahvin keittoon, jossakin missä ei ole mitään, paitsi norjalainen levähdysaluea WC:llä varustettuna, joki ja komiat maisemat. Kukaan ei oikein muista missä se oli, mutta kuvia katselemalla selviää, että ennen Koutokeinoa.

Koutokeinossa pysähdyimme kuvaamaan kirkkoa, joka oli juuri hetkeä aikaisemmin sulkenut ovensa, joten sisälle emme päässeet.

Norjasta pujahdimme jälleen Suomeen Kivilompolon rajanylityspaikan kautta. Hetassa meillä oli ruokatauko ja katselimme mahdollisia leirintäalueita lähimaastossa. Päätimme jatkaa matkaa Ruotsin puolen Kaaresuvantoon, koska siellä näytti olevan pieni ja edullinen leirintäaluea ja olisimme lähempänä seuraavaa kohdetta eli Kilpisjärveä.

Hetassa oli kumminkin käytävä kuvaamassa erittäin upeasti maastosta erottuvaa kirkkoa ja tällä kertaa on pakko sanoa, ettei olisi kannattanut. Kirkon pääovelle johtavat jykevät kiviportaat ja lähdin laskeutumaan niitä rappusen kerrallaan, että saan se täydellisen otoksen ja omasta mielestäni olin todella varovainen, mutta yhtäkkiä löysin itseni maasta makaamasta kyljelläni. Muutaman portaan oli tullut alaspäin jotenkin, mutta onneksi sitten oli kunnon tasanne, ettei tarvinnut vieriä enempäänsä.

Hetken katselin ympärilleni, että mitä ihmettä tapahtui ja näkikö kukaan, menikö paikkoja rikki ja miten kävi kameralle. Molemmat polvet olivat verillä ja nilkasta oli kääriytynyt nahkat rullalle ja kipiää kävi, mutta mitään ei ollut varsinaisesti rikki minusta ja tavaroista, lukuunottamatta housuja. Sen verran kipiää kävi, että pakko oli soittaa miehelleni, että tule auttamaan minua.

Tauko venyi vähän pidemmäksi kolhuja paikkaillessa, mutta siitä huolimatta pysyimme suunnitelmassa ja jatkoimme matkaa Ruotsin puolelle. Ja se oli muuten ensimmäinen yö, jonka vietimme etukäteen suunnitellussa paikassa.

Karesuando campingissä oli oikein ystävällinen nainen vastaaotossa ja hän puhui ihanasti murtanen suomea. Itse paikka oli todella pieni, vain muutamia sähköpaikkoja vaunuille ja autoille, mutta siistiä oli. Valitettavasti yhtään kuvaa ei ole tästä paikasta.

Seuraavana aamuna jatkoimme tutustumalla Karesuandon kirkkoon, tai minä kävin yksin kun muita ei niin paljon kiinnostanut. Polvetkin olivat yllättävän hyvässä kunnossa, niillä kärsi kohtuullisesti kävellä tasamaalla.

Kirkon pihalla ollessani, joku mies hurautti kovaa kyytiä pihalle ja juoksi kirkkoon musta puku kainalossaan, joten näin oven olevan auki ja kävin varovasti kurkkimassa sisälle. Oven aukaistuani korviini kantautui jyhkeää urkumusiikkia, jollakin oli soittoharjoitukset menossa.

Toinen mielenkiintoinen kohde Karesuandossa oli Laestadiuksen pirtti, joka on rakennettu 1820-luvulla. Infotaulun mukaan pirttiä käytetään edelleen hartaustilaisuuksiin. Komealla paikalla pirtti on pystyssä.

Matka jatkuu seuraavssa osiossa kohti Kilpisjärveä. 🙂

Varanginvuonon jylhää kauneutta

Meidän liikkeelle lähdöt ovat aika verkkaisia loma-aamuina, joskus jopa tuskastuttavan hitaita. Nopeana päivänä pääsemme lähtemään jopa yhdentoista aikaan ja yleensä viimeistään puolilta päivin. Tämä tarkoittaa sitä, että päivää jatketaan illasta myöhään.

Joka tapauksessa reittisuunnitelma on muotoutunut seuraavanlaiseksi: leiripaikalta ajetaan 40 km Varangerbotniin tankille ja jätetään vaunu johonkin kylän liepeille ja jatketaan matkaa vain autolla. Tarkoitus on ajaa Varanginvuonon pohjoispuolen tie päästä päähän ja silloin matkaa tulee edestakaisin noin 320 km. Matkan verrella isot paikat, joissa on tarkoitus pysähtyä ovat Vesisaari eli Vadsö, Vuoreija eli Vardö ja viimeisimpänä Hamninberg, johon tie päättyy.

Todellisuudessa meidän ensimmäinen pysäkki on jo Nessebyn kirkolla, joka houkuttelee pysähtymään uskomattoman kauniilla sijainnillaan. Ilmeisesti saman houkuttelevuuden ovat kokoneet monet muutkin turistit, sillä pihalle vaeltelee niin norjalaisia kuin muidenkin maiden turisteja.

Vesisaaressa käymme jälleen tutustumassa Norjalaisen ruokakaupan saloihin ja ostamassa evästä retkellemme, muuten ohitamme tämän paikan ja jatkamme matkaa kohti Vuoreijaa. Karttaa emme olleet lukeneet kovin tarkkaan, kun tuli täytenä yllätyksenä se, että Vuoreijaan mennään vöähän vajaa 3 km meren alla kulkevan tunnelin kautta. Meinasi korvissa vähän humista, kun hurruuteltiin syvälle tunneliin.

Vuoreija on reilun kahden tuhannen asukkaan saarikaupunki. Kaupunki on tunnettu 1600-luvun noitavainoista, siellä poltettiin Norjassa eniten noitina pidettyjä ihmisiä.

Suuntasimme ensimmäisenä, enemmän hyvällä tuurilla kuin tiedolla, hvyälle evästelypaikalle. Ajoimme umpikujaan, jossa oli kääntöpaikalla parkkipaikat ja pöytäryhmä kalliolla. Maisemat olivat kerrassaan mahtavat, merta näkyvissä molemmin puolin. Paikka tuntui olevan paikallisten suosittu ulkoilupaikka, jossa mekin hetken jaloittelimme. Paikalta löytyi jotain vanhoja rakennelmia, korkeimmilla kohdilla oli isoja, pyöreitä, puisia rakenteita, jotka tietenkin heti päättelimme tykkien paikoiksi. Oikeasti asia jäi meille arvoitukseksi ja mitään tietoa ko. paikasta ei löytynyt.

Kukkulalle, jossa ulkoilimme, näkyi mielenkiintoinen rakennelma rannan läheisyydessä. Päätimme käydä tutkimissa paikan. Sieltä löytyi Drakkar, puusta rakennettu tarina merestä, ihmisten muuttoliikkeistä, myyteistä, aluksista ja historiallisista tapahtumista. Poikamme mielestä se näytti lohikäärmeveneeltä, joka oli ensin vähän pelottava paikka, mutta loppujen lopuksi häntä ei olisi saanut sieltä pois ollenkaan.

Kävimme pikaisesti vilkaisemassa Vardön linnoitusta ja nappaamassa muutamia kuvia. Ehdottomasti olisi ollut tutustumisen arvoinen paikka, mutta kello kulki armottomasti ja meillä oli vielä pitkä ja kaita tie käymättä Hamninbergin peräkolkalle.

Matka Vardöstä Hamninbergiin on vain 43 km, mutta matkavauhti oli 30-40 km/h turisteilla ja norjalaisilla huomattavasti kovempi. Tie on todella kapea ja mutkittelee pitkin vuonon laitaa, välistä nousten karujen ja rosoisten kivikkojen väliin. Tiellä ei mahdu kohtaamaan kaksi autoa rinnakkain, mutta onneksi väistöpaikkoja on tiuhaan.

Mitä pidemmälle ajamme reittiä, sitä enemmän tulee harmiteltua, että miksi tuhlasimme edellä mainittuihin paikkoihin aikaa niin paljon. Olis kannattanut ajaa suoraan tien päähän ihmettelemään Jäämeren aaltojen loisketta.

Matkan tekoa hidastavat osaltaan tiellä vaeltelevat lampaat ja jonkin verran myös porot.

Hamninberg on tyhjennetty vakituisesta asutuksesta jo 1960-luvulla, enkä yhtään ihmettele miksi. Tien alkupäässä on puomi, joka kertoo, ettei tiellä ole talvikunnossapitoa. Ilmeisesti kesäasutusta alueella on melko paljon ja uusiakin mökkejä pilkistää siellä täällä.

Hamninbergistä en varsinaisia nähtävyyksiä tiedä sen enempää, mutta meille riitti varsin hyvin huikaisevissa maisemissa kulkeva tie ja yleensäkin nuo mykistävät maisemat. Ajoimme tien ihan tappiin asti ja muutama rohkea suomalainen oli vetänyt jops asuntovaununsa perille asti yöpyäkseen siellä.

Loppujen lopuksi kello oli niin paljon, että kauaa emme paikalla palloilleet, varsinkin kun kovin uhkaavan näköisiä sumupilviä alkoi leijailla todella matalalla. Mielikuvitus ylsi hyvin sille tasolle, minkälaista olisi ajella tuossa maastossa täydellisessä sumussa.

Matkalla päätimme, että norjalaiset kielineen ovat serran verran rankkaa kansaa, että seuraavan yön nukumme Suomessa eli ajamme vielä vaunulta muutaman kymmenen kilometriä Nuorgamiin.

Täytyy todeta, että Tenojokilaakson maisemat ovat melko tylsiä noiden upeiden maisemien jälkeen. 🙂 Saavuimme Nuorgamiin puolen yön maissa ja muuta järkevää paikkaa ei ollut siihen aikaan tarjolla kuin paikallisen K-Marketin laaja sorakenttä.

Aamulla kävin ensimmäisenä ostamassa jääkaapin täyteen suomalaista ruokaa ja kuinka ollakaan, kassalla minulle puhuttiin ensimmäisenä norjaa. Kuulosti asikkaat paljolti olevan norjalaisia, jotka olivat ostamassa ruokaa.

Bloggailu jatkuu muutaman päivän jälkeen, sillä pakko lähteä käymään Haaparannan Ikealla ja eihän sinne kannata päiväseltään mennä, koska on olemassa oma asuntovaunu. 🙂

Lumoava Pykeija

Neidenistä lähdettyämme ajoimme Kirkkoniemeen E6-tietä ja saimme esimakua Norjan maisemista ja kuinka paljon maisemat muuttuvat melko nopeasti Suomen puolelta Norjaan ajettaessa. Ei tarvitse pitkästi ajella kun pusikko loppuu, maisema avartuu ja tunturit kohoaa silmin kantamattomiin.

Kirkkoniemessä kävimme lähinnä pyörähtämässä ajelulla ja ruokakaupassa vähän täydentämässä ruokavarastoa välttämättömillä elintarvikkeilla. Meidän asuntovaunussa on niin pieni jääkaappi, ettei sinne viidelle hengelle kovin monen päivän muonavarastoja jemmailla. Ensimmäisellä kauppareissulla saimme jo todeta, että ruokatarvikkeet todellakin on Suomessa huomattavasti halvempia. Tavallinen maitopurkki maksoi Norjassa Rema1000:ssa noin 1,7 euroa.

Kirkkoniemen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Pykeijan risteystä ja tässä tuli ensimmäinen suurempi muutos reissullemme, sillä alunperin oli tarkoitus ajaa kokonaan ohi Pykeijasta. Vaunua emme halunneet mukaan pienelle tielle ja heti risteyksen jälkeen oli todella hyvä levähdysalue, jota oli mainostettu 37 kilometriä ennakkoon.

Seuraava muutos reissuumme, tämä vessallinen levähdysalue on niin hyvä leiripaikka, että tähän jäämme yöksi nukkumaan. Vaunu parkkiin, eväiden tekoon ja matka jatkuu Pykeijaan. Luvassa on 40 kilometriä ilta-ajelua.

Pykeija on pieni, noin 200 asukkaan kalastajakylä ja se sijaitsee Varanginvuonon rannalla. Alunperin kylään on saapunut Suomen Lapista nälkää ja köyhyyttä pakoon lähteneitä siirtolaisia ja kylässä heidän jälkeläisensä vielä nykyäänkin puhuvat osittain kveeniä eli murteellista suomenkieltä.

Tie mutkittelee Varanginvuonon rannalla varsin kallioisessa maastossa ja karut maisemat ihastuttavat jokaisen matkalaisen kauneudellaan. Vaikka asutusta Pykeijassa on ollut ainakin 1800-luvulta, tie sinne on rakennettu vasta 1960-luvulla. Ennen tien rakentamista on kuljettu veneillä tai patikoiden.

Valitettavasti olemme kylässä sen verran myöhään, ettei mikään paikka ole enää auki ja muutenkin tunnelma koko paikassa on taianomaisen rauhallinen. Lukuunottamatta hiekkarannan lähistöllä olevaa leirintäalueen tapaista paikkaa, emme näe yhtään ihmistä. Olisi ollut kiva jututtaa jotain paikallista, jos hän olisi sattunut puhumaan kveeniä.

Meillä lapset olivat haaveilleet koko matkan ajan uimisesta Jäämeressä, mutta koko reissumme ajan ilmat olivat hyytävän kylmät kovasti puhaltelevan tuulen myötä. Aina kun joku pisti nokkansa ulos autosta, niin uintihalut karkasivat kummasti. Uimavaatteet olivat turhaan pakattuina vaunuun, mutta onneksi olimme varautuneet reilulla vaatemäärällä, sillä ne eivät todellakaan olleet turhaan mukana.

Meidän 2-vuotias sanoi siskoilleen, kun oltiin jo kotona, että Pykeijassa oli mukavinta, kun sai uittaa kumppareita Jäämeressä. 🙂 Tarkoitus oli kiivetä jollekin kalliolle evästelemään ja ihailemaan maisemia, mutta eväät söimme autossa, mutta maisemia toki kiipesimme hetkeksi ihailemaan.

Kalliohyppelyltä tuli kiire auton lämmön suojaan ja muutenkin oli aika palata vaunulle iltahomiin ja suunnitteleemaan seuraavan päivän reittiä ja muutoksia matkan varrelle.

Tähän mennessä emme ole yöpyneet yhtään yötä aikomissamme paikoissa ja kilometrejäkin näyttää tulevan suunniteltua enemmän, mutta eihän näitä maisemia voi jättää kattelematta.

Huomenna siis suunnitelmista poiketen ajamme Varanginvuonon toista puolta koko tien päästä päähän ilman vaunua ja unohdamme tämän reissun yhden kohteen kokonaan eli Narvikista jäämme vain haaveilemaan. 🙂