Leudon tuulen luontopolku

Jollekin luontopolulle oli päästävä koko porukalla ja selailin ahkerasti nettiä Luontoon.fi sivustolta etsiskelin alueen polkuja. Sieltä toki löytyikin monta hyvää vaihtoehtoa, jopa liian monta.

Lopullinen päätös polun valinnasta kumminkin tehtiin Metsäkartanon vastaaonoton tätin suosituksesta. Polku lähti nimittäin Metsäkartanon venerannasta veneellä Härköniemeen, josta alkaa kävelyosuus. Ja luontopolulle lähtijät saivat ilmaiseksi lainaan veneen ja pelastusliivit. Tämä kuuulosti niin mainiolta vaihtoehdolta, että tänne oli lähdettävä.

Soutelumatka oli ehkä 3oo metriä, vähän vaikea arvioida. Veneilyssä kaikista vaikeinta oli rannasta irtautumiset ja rantautumiset, koska matalat hiekkarannat aiheuttivat veneen juuttumisen hiekkapohjaan, mutta niistä selvittiin heittämällä lenkkarit pois ja hyppäämällä veteen. Lapset olisivat halunneet myös hypellä veneestä, mutta olimme ankeita aikuisia ja annoimme heidän säästyä kuivin jaloin. 🙂

Vene jätettiin pelastusliiveineen Härköniemen kärkeen ja heti rannasta alkoi Leudon tuulen luontopolun merkattu reitti. Polku on suurimmaksi osaksi helppokulkuista lukuunottamatta muutamia niemenkärkien kivikkoisia nousuja upeisiin harjumaisemiin.

Luonto on todella kaunista ja kapea harjupolku mutkittelee mäntyjen lomassa. Aluskasvillisuus on pitkälti mustikanvarpua. Mustikkasato ei näyttänyt tääll erityisen runsaalta, mutta mustikat olivat jo kypsiä ja saimme niistä suut makeaksi.

Polun ensimmäinen osuus on noin puoli kilometriä, kunnes saavumme Huutoniemeen ja siellä on seuraava mielenkiintoinen kohde edessä, kapulalossi. Lossi on edellisen kuljan jäljiltä vastarannalla, joten kiinni köysiin ja kiskomaan. Matka ei ole pitkä, mutta rannoista kivikkoinen, joten kuivin jaloin emme selviä tästäkään kohdasta mieheni kanssa. Lapset hyppivät kyytiin ja me kahlaamme alkumatkan kivien seassa vetäen lossiin syvemmille vesille.

Vastarannalla pääsemme maaliin asti kahlaamatta, joten ei muuta kuin matka jatkukoon Keyritynniemessä. Tämän osuuden alkupäässä meitä tulee ainoa polulla tapaamamme ihminen vastaan koiransa kanssa. Lahtelaisen ja Oululaisten kohdatessa olemme molemmat samaa mieltä paikan uskomattomasta kauneudesta.

Hetken mietimme polun haarautuessa lähdemmekö uimarannan vai laavun suuntaan, mutta tässä vaiheessa iltapäivää kaikilla makkaranhimo vie voiton uimarannasta. Laavulle siis tulistelemaan.

Ruokaa odotellessa lapset yrittävät tähystellä järven selälle ja puiden latvuistoihin näkyisikö lintuja tai muita luontokappaleita, mutta turhaan. Itse nautin suunnattomasti tästä paikasta ja luonnonrauhasta, kesäpäivän leudosta tuulen suhinasta ja nuotiotulen rätinästä, mutta tyttäremme on tässä vaiheessa ja lopen kyllätynyt luonnon ihanuuteen, tarkemmin sanottuna paarmojen jatkuvaan pörinään. Jostain syystä kaikki paarmat pörrää hänen ympärillään.

Kaikesta huolimatta jatkamme vielä matkaa eteenpäin syönnin jälkeen, mutta paarmat ovat vieneet lapsistamme kaikki voimat ja uintihalut. Käymme kurkkimassa uimarannalle ohimennen, eikä se kaikista houkuttelevimman näköinen ranta olekaan, joten kiiruhdamme takaisin lossille.

Tässä vaiheessa mieheni lupaa lapsillemme, että hän juoksee hakemaan soutuveneen meidän muiden odotellessa lautalla venekyytiä. On kuuulemma todella hyvä idea. 🙂

Istuskelemme lautalla ja katselemme järvelle kun kalat hyppivät ympärillämme ja tuntuu, että koko ajan kuuluu joka puolelta kunnon loiskahduksia. Kala olis syönnillään, mutta vain kalastusvälineet puuttuvat.

Tämä retkikokemus jää mieleen mistä kenellekin ja toisten mielestä retki oli onnistunut ja toisten mielestä se on ihan syvältä eikä aiota lähteä luontoplulle enää ikinä, paitsi, jos saa jostain koiran mukaan. 😉 Toivottavasti tästä ei jäänyt tyttärellemme kovin pahaa traumaa metsässä liikkumista kohtaan. Hänen retkensä huippuhetkensä oli alkumatkasta, kun hän tähysteli kiikarilla ja huomasi järvellä joutsenparin neljän poikasen kanssa.

Leudon tuulen luontopolun kokonaispituus olisi ollut neljä kilometriä ja me kuljimme siitä luultavasti noin pari kilometriä.

Seuraavassa osassa ollaan vielä Rautavaaran maisemissa, mutta käydään vähän muuallakin kuin Metsäkartanossa.

Luonnon kauneudesta nauttimassa

Viimeisenä lomailtana lähdimme kahden perheen voimin käveleskelemään ympäri leirintäaluetta ja vähän väliä joku ehdotti, että käydäänkö vielä tuolla asti. Iltakävelylle kertyi aiottua enemmän matkaa ja lopulta se muuttui yökävelyksi.

Rauhalahden leirintäalueen yhdestä nurkasta lähtee polku, joka vie laitureille, mäenpäälle ja metsään. Kun lähtee kävelemään johonkin tuntemattomaan maastoon, tulee vastustamaton uteliaisuus kurkistaa vielä seuraavan mutkan taakse.

Mikäs oli kävelleskellessä, kun ilma oli leppeän lämmin ja iltaaurinko värjäsi maisemaa kauniin punertavaksi. Tossujen alla hyvä polku, hieman mäkistä maastoa, kaunista metsää ja heinäkuun alun vehreys ympärillä.

Tasamaantallaajalle pienikin mäki tuo luontoon eksotiikkaa. Oulussa ei juuri mäkiä ole ja haavekuvieni kaunein paikka on ison järven rannalla, korkealla mäntykankaalla oleva mökki tai muu paikka, vaikka sitten asuntovaunumajoitus. Ja tietysti kaiken kruunaisi rannassa oleva sauna. 🙂

Illan kuljeskelut kaikessa rauhassa ja luonnonhelmassa tuntuivat koko loman kohokohdalta. Sen vuoksi päätimme lähteä seuraavana päivänä autoajelulle ja etsiä jonkun toisen luonto/maisema kohteen. Kävimme ajelemassa ensin Saaristokaupungin kierroksen ja sen jälkeen suuntasimme Väinölänniemen virkistyalueelle uimarannan tuntumaan parkkiin ja lähdimme kävelylle.

Puijon maisemat jäivät meillä tällä kertaa välistä, sillä olemme vuosien saatossa vierailleet siellä useita kertoja, toki ennen blogiani. Ehkä ensi kerralla voisi jälleen käydä siellä kuvausretkellä.

Lapsille yksi kävelyn kohokohdista oli tavata polulla hääpari, jolla oli kuvaushetki menossa ja varsinkin kiinnostava oli heidän menopelinsä. Polun loppupäässä hääparia odotteli hevonen ja rattaat kuskeineen.

Kuopion reissun jälkeen tapasimme ensimmäsen punkin eläissämme. Ilmeisesti jonkun meidän vaatteiden mukana oli kulkeutunut vaunuun ja siellä se kipitteli kaikessa rauhassa sänngyn päädyssä ikkunalaudalla . Onnistui onneton matkustamaan Kuopiosta Ouluun vain kokeakseen täällä karun kohtalon.

Tämä oli ensimmäisen lomaviikkomme viimeinen postaus ja seuraavana suunnitelmissa on kokoontua isommalla porukalla Etelä-Pohjanmaalle ensi viikon alkupuolella. Ehkäpä tiedossa on Miljoonativoli ja muuta mukavaa. Satavarmasti ainakin asuntovaunulla ollaan liikenteessä. 🙂

Oulangan kansallispuistossa

Kiutaköngäs

Olen joskus nuorena kiertänyt Karhunkierroksen ja sieltä on muistoihin jäänyt useita kauniita kohteita, joissa olen halunnut käydä uudelleen. Yksi niistä on Kiutaköngäs

Kiutakönkäälle lähtee noin kilometrin mittainen polku Oulangan luontokeskuksesta, jonka varrella on useita rappusia, joten reitti soveltuu vain jalkaisin kuljettavaksi.

Kesäkuun alkupuolella reitti on jo kuiva lukuunottamatta pari märkää kohtaa, jotka pääsee kiertämään helposti lenkkareilla. Nähtävillä on, että rinteestä virrannut puro on vielä hetki sitten kulkenut polun ylitse.

Sää on aurinkoinen ja melko lämmin edellisen päivän hyisen kelin jälkeen. Luonto hehkuu alkukesän vihreyttä ja mustikkaa näyttäis tulevan hyvin, jos mikään ei pilaa satoa.

Jos Rukalla on ollut hiljaiseloa, niin täällä riittää porukkaa. Ja miten on mahdollista, että joka paikassa voi tulla tuttuja vastaan. Kuusamon erämaassa tapasin koulukaverini reilun 20 vuoden takaa. 🙂

Kiutaköngäs on uskomattoman upea paikka, jossa vesimassat kulkevat 325 metrin pituisen kosken läpi ja korkeusero tuolla matkalla on 14 metriä. Korkein pudotus on ylimpänä, jossa vesi syöksähtää alas noin neljän metrin matkan. Kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinja luonnollisesti kuvista puuttuu myös korviahuumaava kosken pauhu.

Paikka on sykähdyttävän kaunis, mutta ylimääräisiä sykähdyksiä se antaa vielä mukana olevien lasten ja vieläpä muidenkin läsnäolevien lasten vuoksi. Onneksi meitä on kaksi aikuista mukana, minä voin kuvata rauhassa ja mies pitää kokoajan herkeämättä kiinni 3-vuotiaasta parkouraajasta.

Alueen mukavuuksiin kuuluu myös WC ja taukopaikka, mutta niitä palveluja emme tarvinneet tällä reissulla.

Käylänkoski

Matkalla majapaikkaan pysähdymme Käylänkoskelle, joka Kitkajoessa olea pieni koski. Parkkipaikalta kävelymatkaa koskelle on muutamia kymmeniä metrejä.

Vetta virtaa runsaasti eri pikkuhaaroja pitkin ja kymmenkunta erilaista pientä siltaa johdattaa kulkijan paikasta toiseen, tosin tällä hetkellä kaikille silloille ei ole asiaa. Tänne ei huolittu pikkuseikkailijaa mukaan.

Virta näytti mielestäni älyttömän voimakkaalta, mutta niin vain seisoi yksi kalastaja virrassa kahluusaappaineen. Omaa päätä pelkkä ajatuskin huimasi.

Leenan Koskitupa näyttää kauemaa katsottuna olevan keskellä virtaa ja lähempää katsottuna portailla on tainnut vesi virratakin. Koskitupa on auki kesäkuukausina, josta mainoksen mukaan saa kahvin lisäksi lohikeittoa joka päivä.

Vielä illalla viimeisenä kävimme katsomassa Myllykosken lähtöpaikalla, mutta oli jo niin väsy päivän riennoista, että päätimme jättää kokemuksia seuraavan kertaan.

Vinkkinä vielä muille matkailjoille, että Kemi-Oulu välillä nelostie on remontissa ja nopeurajoitus on useammassa kohdassa kilometritolkulla 50 km/h. Siltätyömaita, ohistuskaistoja ja räjäytyksiä eli siellä ajellaan todella hitaasti. Varatkaa matkoillenne aikaa ja hyvät hermot. 🙂

Lähimetsän taikaa

Torstaina 17.1. oli uskomattoman kaunis ilma. Pakkasta oli vajaa 20 astetta ja lunta sateli hiljalleen. Tämä yhdistelmä sai ilman näyttämään taionomaisen utuiselta. Mieheni jäi yllättäen pariksi päiväksi sairaslomalle ja minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä yksin kuvausretkelle.

Yleensä Erkkolansilta näkyy rannalle selkeästi.

Ensimmäisenä suuntasin Myllyojan uimarannalle Oulujoki varteen. Rannalla on jyrkähkö hiekkaranta, joka on talvella suosittu pulkkamäki, sillä jokikin jäätyy tästä kohdalta kunnolla. Tällä kertaa sain olla rannalla täysin yksin ja nautiskella luonnon kauneudesta.

Uimarannan parkkipaikalta lähtee lyhkäsiä polkuja kohti Myllyojan suuta, jossa puro ja joki kohtaavat.
Kahden puun välissä
Lumisten porttien alitse kohti aurinkoavaloa.
Kurkistelua oksien välistä.
Siellä se loistaa, puun oksien syleilyssä, himmeänä, mutta kuitenkin niin kirkkaana ja kauniina.
Kohtaamisia, pieni puro kohtaa Oulujoen näissä maisemissa.
Punakylkiset männyt paistattelevat päivänvalossa

Rannalta suuntasin puolen kilometrin päähän, lähimaaston kauneimpaan metsään, Myllyojan penkereille. Oulu on tunnettu tasaisesta maastostaan, mutta täällä metsän suojassa kiemurtelee pieni puronen alhaalla notkossa. Koskaan aiemmin en ole talvella käynyt täällä metsässä, mutta nyt suuntasin sinne, koska auringon paiste oli niin upea, että ajattelin sen hehkun yltävän metsän siimekseen.

Ojan penkereellä ihmettelemässä valonkajoa.
Ei tarvinnut kahlata lumessa, ilmeisesti täällä kulkee muitakin, vaikka täälläkin sain olla aivan omassa rauhassani.
Myllyoja virtaa alhaalla notkossa, puronvarteen pääsee laskeutumaan muutamasta kohdasta. Ainakin yhdessä paikassa puron ylittää omatekoinen silta, josta polku nousee läheiselle omakotialueelle.
Jäin kuutelemaan luontoa ja ääniä pienelle sillalle. Tuntui uskomattomalta, että olen noin viiden kilometrin päässä Oulun keskustasta ja läheiselle koululle matkaa on puoli kilometriä. Juuri tässä kohdalla puro solisi vapaana jäästä ja vain hyvin vaimea liikenteen kohina kuuluu alas notkoon. Muutoin ymprillämi on täydellinen rauha ja hiljaisuus.
Puiden latvat kurottelevat kohti korkeuksia.
Pienen kuusen hentoiset oksat taipuvat talvisen taakan alla.

Lopuksi palasin vielä takaisin uimarannalle, koska auringon paiste näytti entistä upeammalta. Ja kerta pakkaseen on lähdetty kuvaamaan, niin kuvataan sitten kerralla kunnolla.

Lumen verhomat ja auringossa kimmeltävät puut näyttävät pitsisiltä taideteoksilta.
Uskaltauduin käymään jäällä, yleensä en kovin helpolla mene, mutta oli kulkujälkiä oli niin paljon, että arkajalkakin hipsi käymään ihan varovasti rannan tuntumassa. Hiihdosta nauttivat voivat käydä lykkimässä joenjäällä.

Kannattaa tutkia omia lähimaastoja ja lähteä lähelle retkelle. Aina hienot kohteet eivät ole etäällä. Mukavia pakkaspäiviä!

Johanna

Lapin lumoa, osa 3

Luosto ja Pelkosenniemi

Maanantai oli viimeinen lomapäivämme Pyhällä, sillä tiistai olisi ajopäivä kotiin. Haikein mielin suunnittelimme tämän päivän ohjelmaa ja suunnitelmissa täytyi huomioida, että miehelläni oli työpäivä, joten oli yksin lasten kanssa.

Matkaseurani on kutistunut näihin kahteen innokkaaseen kulkijaan.

Teini luovutti kulkemisen suhteen ja nautti omasta seurastaan kera kännykän ja me muut lähdimme ajelulle. Ensimmäinen kohde oli Revontulikappeli, joka sijäitsee Pyhältä muutaman kilometrin Luoston suuntaan.

Kappeli vihitty käyttöön 1986 ja sen on suunnitellut arkkitehti Kari Ojala.

Revontulikappeli on tiekirkko ja avoinna joka päivä 7-22.

Kaunis puupintainen ja yksinkertainen kirkko sopii Lapin luontoon.

Hiljaista ja rauhallista.

Alttaritauluna toimii isot ikkunat, josta avautuu maisema Soutajatunturille ja Pyhäjärvelle. Ikkunan takana on iso kelohirsiristi.

Seuraavaksi ajelimme Luostolle ja tarkoituksenamme oli käydä siellä kahvilla, mutta poika nukahti päiväunille. Kävimme siellä vain hetken katselemassa maisemia autolla ajellen. Palasimme takaisinpäin ja käännyimme ennen Pyhää kohti Pelkosenniemeä.

Luosto taustalla, ainoa kuva sieltä.

Pelkosenniemestä ei ollut mitään muuta tietoa kuin, että se on pieni paikka. Ehdimme ajaa lähes koko kylän läpi, kunnes tajusimme, että se oli siinä. Pysähdyin siellä ottamaan kuvan ainoasta pikaisellla silmäyksellä näkösällä  olevasta nähtävyydestä eli kirkosta. Kirkot ovat yleensä arkkitehtuurisesti kauniita ja hyviä kuvauskohteita ja ne näkyvät joka paikkakunnalla kauas.

Pelkosenniemen kirkko on valmistunut 1929 ja sen on suunnitellut arkkitehti Yrjö Sadeniemi. Kirkko on säilynyt Lapin sodasta.

Jälkikäteen voisi sanoa, että olisimme voineet jättää nämä kaksi viimeisintä paikkaa käymättä ja tutustua vain kappeliin ja Pyhäjärven rantoihin. 🙂

Pyhäjärven rannalla oli veneenlaskupaikka ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan maisemia.

Aurinko paistoi, mutta ilma oli melkoisen viileä.

Maisema Pyhälle jostain tien päältä.

Tiaislaavu

Tytärtämme jäi kaivelemaan kuukkelien vähäinen näkyvyys reissulla ja päätimme illalla mieheni töistä tultua lähteä pikapyrähdykselle Tiaislaavulle. Tiaislaavu on Pyhällä tunnettu paikka kuukkeleiden kesyydestä ja valokuvauksellisuudesta.

Muutama poro oli jälleen saapunut tuttuun paikkaan. Ilmeisesti uutta nurmea rinteessä, kun on noin luonnottoman vihreänä lokakuun lopulla.

Alkaa hämärtymään jo alkumatkasta.

Aurinko laskee ja meillä on kiire.

Tuntureita horisontissa

Tiaislaavulle mennessä maisemat eivät ole niin karuja kuin Isokurussa, vaikka täälläkin paikoitellen näkyy kivisiä kuruja.

Polun kulkijat. Tiaislaavulle on kohtuullisen helppo kulke lastenvaunujen kanssa. Muutama mäki, jossa enemmälti kivenmurikoita.

Matkan varrella oli pieni porotokka käyskentelemässä metsässä.

Pitkospuut ja edessä näkyy Tiaislaavu.

Pyhätunturi. Isokuru erottuu kuvassa selvästi.

Kuukkelit olivat jo nälkäisinä odottamassa meitä laavulla.

Melkoisia pyrähtelijöitä ovat nämä veijarit.

Kuukkelit ovat todella nopeita liikkeissään ja tulivat heti syömään tytön kädestä, mutta pienikin epäilyttävä liikahdus tai ylimääräinen ääni ja linnut olivat pyrähtäneet läheisen männyn oksalle tarkkailemaan tilannetta.

Paluumatkalla ei enää paljon ennättynyt kuvata, sillä oli jo täysin pimeää kun pääsimme takaisin huoneistolle ja ilmakin oli pakkasen puolella. Tytär oli tyytyäväinen reissuun ja iloinen kuukkelikuvista. Tälle reissulle tuli matkaa kokonaisuudessaan 6,5 kilometriä.

Tässäpä oli viimeinen osa meidän syyslomasta Pyhällä. Mahtava reissu takana ja Lapin kaipuu kaihertelee mielessä. 🙂

Jäähyväiset Pyhälle. Kuva otettu tiistaina kotimatkalla.

Ps. Vihdoin ja viimein, Pihtipudas kutsuu seuraavana. 🙂

Lapin lumoa, osa 2

Isokuru

Sunnuntaina kävimme aamupäivällä tutustumassa Luontokeskus Naavaan, jota mainostetaan Pyhä-Luoston olohuoneena, eikä mielestäni aiheetta. Esillä on alueen luontoa, eläimiä ja kasvillisuutta sekä geologiaa ja kulttuurihistoriaa, sekä lapsia että aikuisia kiinnostavalla tavalla. Lapsille oli kiva tehtävä bingon muodossa. Bingossa etsittiin kuvien perusteella näyttelyssä olevia kohteita, kuten lintuja ja ötököitä.

Naavan sivuilta en löytänyt tietoa, onko heillä kantorinkkoja vuokrattavana, mutta kysäisin silti infosta ja heiltä sai samalla reissulla rinkan mukaan todella edulliseen hintaan, 10 euroa päivä.

Pyhällä palvelut olivat meille vähintäänkin riittävät ja kaikkiin kaupallisiin paikkoihin meillä ei ollut edes kiinnostusta tutustua. Naavasta löytyy Café Loimu, josta olisi saanut kahvin lisäksi erilaisia vaihtoehtoja ruokaa.

Pyhän keskustassa on K-market, jossa on melkoisen laaja valikoima noin pieneksi kaupaksi ja lisäksi marketissa näytti olevan pieni apteekkitavaroiden valikoima kassojen takana, josta sai ainakin yleisimpiä särkylääkkeitä. Samassa tilassa sijaitsee pieni kahvila.

Rinteen poikki polulle metsän siimekseen. Tässä rinteessä näkyi muuten joka päivä poroja ruokailemassa, mutta ei tällä kertaa.

Ilma näytti sunnuntaina varsin kurjalta. Oli harmaata ja sateista, mutta luotimme täysin sääennusteeseen ja luontokeskuksen oppaaseen, että isoimmat sadekuurot ovat ohitse iltapäivällä ja kuulemma kurun maisemat olisivat upeat säällä kuin säällä. Lähdimme siis kävelemään tihkusateeseen kohti Isokurua ja sade loppuikin jossain vaiheessa, mutta harmaat sumupilvet roikkuivat raskaana yllämme koko lenkin ajan. Tällä kertaa pilvet olivat meidän yläpuolella ja alhaalla oli selkeää.

Isokurun laavulle olisi päässyt hyvin lastenrattaiden kanssa, mutta siitä eteenpäin ei vaunuilla ole asiaa.

Maisemat ovat upeat ja vielä on helppokulkuista.

Luontopoluille on hyvät opasteet muuten, mutta kilometrit olisi saanut olla paremmin merkattu.

Pikkukaveri nukahti päiväunille melkein heti alkumatkasta .

Ensimmäinen tapaamani kuukkeli. Hyvin kesyjä lintuja ja ruokaa olisi halunnut, mutta meillä ei ollut leipää mukana.

Isokurun laavulta laskeudutaan melko jyrkästi noin 200 rappusta kurun pohjalle. Sateisella kelillä varoivaisuus on valttia, varsinkin tämän aarteen kantajalla.

Portaiden alapäässä reitti haarautuu ja me suuntaamme oikealle kohti Pyhänkasteenlampea ja -putousta. Portaissa on leveämpiä kohtia, joissa voi hetken hengähtää ja mahtuu hyvin ohittelemaan vastaantulijoita.

Pitkoksien alussa on varoitus rakenteiden osittaisesta vanhuuden heikkoudesta ja kehotettiin kulkemaan keskellä polkua. Reitiltä poikkeaminen on kielletty, jotta alueen herkkä luonto säilyy mahdollisimman koskemattomana.

Alkumatkasta syvällä rotkossa maisema on jopa pusikkoista, kunnes alkaa jylhät kivikot.

Pieniä kirkasvetisiä lampia on matkan varrella useita. Pohjasssa voi nähdä ihmisten heittämiä toivomuskolikoita? Ikiaikaisia uskomuksia vai nykyajan hömppää? 🙂

Polku kaartelee kurun pohjalla myötäillen lampien reunamia. Vain jyrkimmissä kohdissa on köysikaide tuomassa näennäistä turvaa.

Olemmeko saapuneet lumottuun metsään? Asuuko lammen takana luolassa keijuja vai kenties Vuorenpeikko?

Kivisen taipaleen alku. Puut ovat todella liukkaan näköiset, mutta onneksi jalkineet tuntuvat pitävän.

Joka puolella ympärillä kohoaa massiiviset kiviseinämät korkeimillaan 220 metrin korkeuteen. Pilvet peittävät korkeimmat huiput nävkyvistä.

Edessä häämöttää reitin ainoa kohta, jossa ei ole puupolkua. Muinainen kivivyöry on peittänyt kurun pohjan. Kiviportaat johdattavat vyörykohdan ylitse. Väistämättä seinämiä silmäillessä mieleen hiipii ajatus, voiko tuolta vyöryä lisää kiviä alas…? Lapsille sanoin: – Ei voi!

Nousua kiviportaita pitkin. Kuvassa ei näy niin selkeästi, mutta kavutessa oli selkeät askelmat.

Tytöt ovat saavuttaneet kurun pohjan huipun.

Kivivyöryn huipulta avautuu maisema pitkälle eteenpäin.

Matka jatkuu kohti putousta. Maisemat tekevät vaikutuksen ja mielestäni olen yhdessä kotimaani vaikuttavimmista paikoista.

Tytöt ennättivät ensimmäisenä perille Pyhänkasteenlammen tasanteelle ihmettelemään maisemaa. Putouksen kohina kuuluu kurussa hyvän matkan päähän, jos vain hoksaa kuunnella.

Pyhänkasteenputous on 17 metriä korkea.

Putous kiemurtelee kalloin seinämiä alas kohtia lampea.

Pyhänkasteenputoukselta matkaa voi halutessaan jatkaa kohti Karhunjuomalampea kiipeämällä noin 400 puuporrasta ylös Uhriharjun näköalatasanteelle, joka näyttää keikkuvan ylhäällä tyhjän päällä. Me kiipesimme muutaman rappusen ylöspäin nähdäksemme tämän paikan alhaalta käsin. Jälleen tyttäremme haluaa käydä huipulla asti tuulettamassa, joten me muut lähdemme hissukseen kulkemaan takaisin kohti Isokurun laavua, jossa meillä on tarkoitus paistella eväsmakkarat.

Yhä ylemmäs kiipeää hän.

Jyrkät portaat kohti lampea tuntuivat vähän hurjilta alaspäin mennessä.

Pieni puro solisi iloisesti Pyhänkastenlammen alapuolella.

Paluumatkalla sumupilvet näyttivät hivuttautuvan yhä alemmas ja alemmas.

Parisataa askelmaa ylös ja notski odottaa.

Viimeisillä askelmilla luon haikeita silmäyksiä kuruun ennen retkieväiden nautiskelua kodassa.

Pari rappusta ylös ja määrämpää on siinä. Kyllä maistui makkarat hyvälle.

Kodalla tapasimme mutkan kautta tuttuja ihmisiä ja nuotiolla aika kului huomaamatta nopeasti. Ulkona alkoi tulla hämärä, mutta Isokurun jälkeen matka onneksi oli helppoa reittiä ja taittui reippaasti, joten pisteltiin vauhdilla huoneistoon ja äkkiä sauna päälle ja kahvin keittoon.

Muinaisten aikojen aallonmerkkkejä näkyy irtonaisissa kivilaatoissa.

Kokonaisuudessaan meille kertyi matkaa 7,5 kilometriä tällä reitillä. Liikuntaa ja upeita maisemia. 🙂

Kolmannessa osassa käymme pikapyrähdyksen Tiaislaavulla.

Valloittava Pikisaari

Lämmin syyspäivä

Viikonloppuna oli harvinainen hetki ja meillä oli mieheni kanssa lauantaista sunnuntaihin aikaa ilman lapsia. Tosin lauantai-iltana oli tiedossa pienimuotoiset synttärit, joten ihan kahdenkeskistä aikaa ei ollut kovin paljon.

Sunnuntaina 14.10. oli todella lämmin päivä, taisi olla historiallisen lämmin, peräti 19 astetta. Sen kunniaksi oli tullut aika lähteä tutustumaan Pikisaarta kiertävään reittiin, luontoon ja rakennuksiin. Pikisaari sijaitesee aivan Oulun keskustan tuntumassa.

Oulun torinranta. Taustalla teatteri ja pääkirjasto.

Olen ollut töissä Pikisaaressa ennen kuopuksemme syntymää ja silloin ajoin kaksi kertaa päivässä autolla saaren puoleen väliin, nähden vain tien varrella olevat ihastuttavat, vanhat talot ja ripauksen luontoa.

Raatista Pikisaareeen johtava silta. Entinen työmatka kulki tästä saaren keskivaiheille.

Kyselin matkan varrella muutaman kerran mieheltäni, että ärsyttääkö tallustella mukana ja joka paikkaan pysähdytään tsiikailemaan näkymiä etsimen läpi. Hän vastasi, ettei muuten, mutta tuo jatkuva ärsyttääkö kysely ärsyttää eli en enää kysellyt, vaan totesin, että aikuinen mies lienee osaa ilmoittaa, jos pitää pistää vipinää kinttuihin. 🙂

Pikisillalta maisemaa

Tämän takia kumminkin tykkään, ainakin periaatteessa, käydä yksin pidemmät kuvausreissut. Saa kulkea omaan tahtiin ja sellaisia mutkia kun itse tahtoo huolehtimatta muiden mielenkiinnon kohteista. Toinen puoli on se, että kenelle sitä yksinänsä puhuu…

Tästäkin on aiemmin ajeltu ohi pysähtymättä.

Joka tapauksessa, Pikisaaressa oltiin ja kuvattiin pari tuntia. Auton jätimme  Raattiin parkkiin ja matka jatkui jalan.

Pikisillan viereltä löytyi komea kivimuuri.

Näkymät Pikisaaresta Kuusisaareen.

Tällä kertaa emme harhautuneet täysin sivupoluille. Tässä kuvassa Polttimokatu ja päässä näkyvä tornirakennus on aikoinaan ollut Oulun Konepaja Oy:n konttorirakennus.

Erilaisia veneitä, vanhoja ja uusia, tyhjiä ja täysiä, oli matkan varrella paljon.

Lehtimatto kuvattuna maantasolta.

Värikkäämpi lehtimatto ja sammaloituneita puita auringonpaisteessa.

Kyllä kelpaa nauttia syksyn lämpimistä ilmoista.

Puu täynnä tuulenpesiä. Katse vuoronperään matalalle ja korkealle.

Kultaisena hohtava koivikko.

Korkeasaaren tenniskentät

Vähän piti eksyä polulta rantaan kuvaamaan. Taustalla kalastajien suosima Merijalinranta.

Pikisaaren päästä kevyelle liikenteelle tarkoitettu Korkeasaarensilta johtaa Toppilansaareen ja Hietasaareen.

Kahvila Poiju Hietasaaressa.

Korkeasaaren siltaa sivusin edellisessa jutussani Hietasaaren kierroksella. Näillä kahdella kierroksella tulee melko kattavasti kuvattua minun mielestäni Oulun kauneimmat maisemat.

Joitain vanhoja rakenteita havaittavissa, mutta taitaa olla melkoisen vanhoja päällä kasvavien puiden koosta päätellen.

Nämä vain jäljelle jääneet…

Jollakin on tekstistä päätellen ollut huono päivä.

Jotain tässä tienoolla on ollut, mutta netin ihmeellinen maailma ei avannut minulle Pikisaaren historiaa tältä osin riittävästi.

Pariskunta ihastelemassa maisemaa ja nauttimassa päivästä.

Vanha Villatehdas on yksi Pikisaaren punatiilirakennuksista. Täältä löytyy mm. taiteilijahuoneita.

Galleria Harmajan ovet olivat kutsuvasti avoinna.

Ovet olivat avoinna Galleria Harmajaan, joten poikkesimme sisään tietämättä mitä siellä on näytteillä. 🙂

Teemu Saukkosen näyttely Galleria Harmajassa 28.10.2018 saakka.

Esillä oli taitelija Teemu Saukkosen Love and Light -näyttely. Erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitä maalauksia. Kannattaa käydä tutstumassa upeassa ja rauhallisessa miljöössä.

Laponie mon amour, 2017, sekatekniikka.

Erikoinen laituri Villatehtaan takana.

Koivun juurella

Seinän vieruksia kuvaamassa

Entisen työhuooneeni ikkuna. Upeassa ympäristössä olin töissä.

Kutakuinkin tällainen näkymä oli ikkunasta pihalle. Tätä venettä kuvasin jo ollessani Pikisaaressa töissä.

Punatiiliseinät ovat vaan niin kuvauksellisia.

OSAOn Käsi- ja taideteollisuusalan oppilaitoksen tiloja. Ihan varmaksi en osaa sanoa, onko opetusta enää näissä tiloissa.

Etualalla näkyvästä punakeltaisesta rakennuksesta löytyy OSAOn Tuuma ja Tikki -myymälä, josta voi ostaa lahjaksi erilaisia kädentaitajien töitä.

Yksinäinen saunamökki.

Kuin olisi hypännyt yhtäkkiä Pikisaaresta Englantiin.

Kerrassaan upea rakennus ja ruska.

Parveke piilosilla

Talon lähistöllä oleva huvimaja.

Talo on näin lähellä rantaa.

Ja hyppy takaisin Suomeen ja Oulun Valimokadulle.